Suomen pääkaupungiksi 1812 julistettu Helsinki tarvitsi kipeästi valtiopäivätalon. Keisari Aleksanteri I määräsikin, että Senaatintalon läheisyydestä, Servaalin korttelista oli varattava tontti kaikkien neljän säädyn säätyhuoneelle.
     Ensimmäiset varsinaiset valtiopäivät pidettiin Helsingissä vasta viidenkymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1863, jolloin keisari Aleksanteri II avasi valtiopäivät keisarillisessa palatsissa.
     Säätyhuonehanke oli valtiopäiviä odotellessa unohtunut ja kaikki säädyt joutuivat kokoontumaan edellisvuonna valmistuneella ritarihuoneella. Aatelisto oli ostanut puolet Servaalin korttelista ja rakentanut oman talon juuri sille tontille, jolle keisari oli määrännyt kaikkien säätyjen yhteisen huoneen.
     Ritarihuoneella aatelittomat säädyt istuivat kuin sillit suolassa. Porvarit ja talonpojat vuokrasivat lopulta tiloja eri puolilta kaupunkia, papisto sinnittteli aateliston kanssa ritarihuoneella.
     Valtiopäivät vakiintuivat ja alkoivat kokoontua ensin viiden, sitten kolmen vuoden välein. Säätyhuone-hankkeesta tuli päivänpolttava ongelma. Kiista talon paikasta koveni.
     Ensin sitä suunniteltiin ritarihuoneen taakse Servaalin kortteliin, mutta sinne se ei mahtunut. Sitten tähyiltiin Tähtitorninvuoren suuntaan. Sinne arkkitehti F. A. Sjöström oli tehnyt jo piirustuksetkin, mutta hanke kaatui vuoden 1885 valtiopäivillä säätyjen erimielisyyksiin. Lopulta päädyttiin Majavan kortteliin, josta lunastettiin tontti 70 markan neliöhintaan.
     Vuosikymmenien riidan jälkeen rakennushanke eteni nopeasti. Työt aloitettiin joulukuussa 1888 ja upea uusrenessanssityylinen talo kohosi jo kesällä 1890 Nikolainkadun varteen, vastapäätä Suomen pankkia.
     
"Observatooriovori oli juhlallinen, melkein kuin luontainen paikka Suomen säätyhuoneelle. Sille vuorelle rakennettavaa säätyhuonetta varten tekikin F. A. Sjöström-vainaja erinomaisen viehättävät piirustussuunnitelmat, ja hengessä nähtiin jo sen korkealta paikaltaan juhlallisena vallitsevan koko kaupungin – ja maan.
     Vaan se suunnitelma äänestettiin kahdella säädyllä kahta vastaan kumoon vuoden 1885 valtiopäivillä. Siinä piirustuksessa oli huone aatelistollekin, ja tämä ei tahtonut astua saman katon alle aatelittomain kanssa. Syyksi sanottiin että rakennus Tähtitornin vuorelle tuon suunnitelman mukaan tulisi liian kalliiksi.
     Siltä paikalta, johon säätyhuone sitten vihdoin päätettiin rakentaa, täytyi kumminkin jo yksin tonttein lunastuksesta maksaa puoli miljoonaa", Päivälehti kirjoitti 16. tammikuuta 1891.
     
Uuden Säätytalon suunnitteli arkkitehti Gustaf Nyström. Kolmelle aatelittomalle säädylle, porvareille, papeille ja talonpojille rakennetusta talosta tuli suomalaisen käsityötaidon mestarinäyte. Sisätiloissa ei raaskittu käyttää juuri lainkaan luonnonkiveä tai arvopuuta. Seinät ja katot peitettiin koristemaalauksiin, jotka jäljittelivät jalopuuta ja kalliita kivilajeja. Uusrenessanssin värit, viininpunainen, vihreä, sininen ja kulta hehkuivat saleissa.
     Koristelusta ja talon kalusteista vastasi arkkitehti itse, koristemaalaukset teki Salomo Wuorion maalausliike, säätyjen istuntosalien seinämaalaukset ruotsalainen Carl Gustaf Wetterstrand. Eteishallin kattoholvien renessanssityyliset, taidokkaat groteskiornamentit maalasi C. Ehrling. Taloon tuli uudenaikainen lämmitysjärjestelmä ja koko rakennus valaistiin sähkövalolla. Puhelimia tilattiin kaksitoista.
     
Upean pääportaikon ylätasanteelle tuotiin 1893 Walter Runebergin lakiveistos. Se oli Senaatintorilla 1894 paljastetun Aleksanteri II:n patsaan jalustaveistoksen kipsikopio. Suomen tunnuskuva, karhuntaljaan pukeutunut neito leijonineen, hallitsi siitä lähtien ylvästä porrashallia.
     "Leveät portaat, joita kahdella puolella olevat mahtavat, paksut rautapatsaat lamppuineen ovat asetetut valaisemaan, johtavat Nikolainkadulta rakennuksen päätypuolelta tilatavaan etehiseen. Vestibyyli on sangen avara, siinä johtavat leveät, kaksipuoliset porraskäytävät ylös ensi kerrasta toiseen. Valo sinne tulee katosta; koko katto on näet siltä kohdalta lasia, värjättyä lasia. Valaistus muistuttaa keskiaikaista kirkkoa, mutta se on miellyttävää valoa, lempeää ja lämpöistä", Päivälehti kirjoitti.


EEVA JÄRVENPÄÄ / Helsingin Sanomat


 Veistos tuotiin päätykolmioon salaa

 Sotasyyllisyysoikeudenkäynti järkytti suomalaisia syksyllä 1945