Ote kirjasta Varmat tapaukset, sivut 9-13

Luojan kiitos, sinä lähdet Mattilaan

Kaikki halusivat tietää Mattilasta ja vain Mattilasta, mutta hänellä ei ollut sille kelvollista selitystä. Hän ei ollut pitänyt koko asiaa tärkeänä. Ei enää vuosikymmeniin.

Taksinkuljettaja avasi Taru Syvärannalle Myllymatin ulko-oven. Asukastalon eteisessä hymyili pari naamaa maireasti, Taru ei vastannut heille. Enempää yleisöä ei näyttänyt raahautuneen paikalle ja nämäkin tuntuivat kuiskivan hänen ulkomuodostaan. Hän haki katseellaan paikkaa kyynärsauvalleen vasta vahatulta lattialta.

Hän oli pakoillut kaksikymmentä vuotta kaikenlaisia esiintymisiä ja kuihtunut tänä aikana rangaksi. Hän kulki kuin suunnaton taakka painaisi kaiken aikaa selkää lysyyn. Viehättävyys oli kadonnut, sen tilalle oli siunaantunut ympärilleen pälyilevä vanhuus. Villakangastakin etuhelma tutisi ja viisti maata, hän huojui vaatteidensa alla.

Ovessa luki: ”Taru Syvärannan yleisöluento! Miten kirjani ovat syntyneet. Ti 17.3. klo 18.30 Myllymatin asukastalossa. Matilan ja Myllykylän väki innolla mukaan. Tilaisuuden järjestää harrastajakirjoittajapiiri. Kahvitarjoilu. Vapaa pääsy.”

Salissa kuiskaili muutama kuulija lisää, he vaikenivat ja alkoivat tuijottaa, kun Taru kopisteli sisään. Väestä nousi yksi hujoppi ja tuli kohti, mutta hän ei esitellyt itseään vieraalle vaan alkoi näpsiä valokuvia lupaa kysymättä.

- Pääsisinkö? Taru osoitti pöydän taakse, mutta hänen piti pyytää toistamiseen ennen kuin valokuvaaja ymmärsi väistyä ja hän pääsi istuutumaan. Edes vesilasia ei ollut kiikutettu. Sitäkin hän joutui pyytämään kahdesti ennen kuin hänelle vastattiin, ettei tilaisuuden järjestäjiä taida olla vielä paikalla.

- Paljonko kello on?

- Kohta varttia vaille seitsemän.

Kahteenkymmeneen vuoteen hänestä ei ollut otettu ainutta valokuvaa, eikä hän ollut antanut haastatteluja, ettei kukaan olisi kysynyt perusteluja Mattilalle.

Kirjailijauransa alussa hän oli toivonut, että hänet unohdettaisiin, mutta hänen kirjansa muistettaisiin. Oli käynyt aivan toisin. Ketään ei kiinnostanut ummehtunut Kentän laidalla -esseekokoelma. Kaikista kirjastoista oli jo hävitetty hänen varhainen teoksensa Repsottavat kengännauhat. Yleisradiosta ei enää löytynyt nauhaa hänen Lähettäjän kansio -kuunnelmastaan.

Mutta ei hän myöskään ollut koskaan joutunut viikkolehtien parjauksen kohteeksi, vaikka toisinaan hän oli moista julkisuutta hitusen halunnut. Kahdenkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen hän pystyi myöntämään itselleen, että hänen olisi kannattanut olla näkyvä persoona. Lukijoita olisi saattanut olla enemmän ja edes jokin teoksista, vaikkapa Samalla radalla -romaani, olisi voinut kanonisoitua.

Hän oli kuvitellut otsikoita, milloin hän olisi menossa presidentin pojan kanssa naimisiin, milloin hän olisi saanut Ebola-viruksen tai sairastunut Alzheimerin tautiin. Toisinaan hän olisi halunnut väitettävän, että hän valehtelee ikänsä ja piilottelee äpärälapsiaan.

Ei mitään tällaista. Ei koskaan. Melkein jokaisesta teoksesta oli kuitenkin ilmestynyt kritiikki, yksi tai useampia. Tietysti paljon huonommin olisi voinut käydä.

Tekemättömiä asioita ihminen katuu vähintään yhtä paljon kuin tehtyjä. Viimeksi hän oli harmitellut sitä, että hänen olisi pitänyt leikkauttaa itsensä mieheksi 40 vuotta sitten eli silloin kun operaatio tuli mahdolliseksi. Hänellä olisi ollut uusi nimi itselleen: Ernesto Kivikaupunki. Tätä hän ei ollut kenellekään kertonut. Se olisi jopa saattanut olla ainoa keino, jotta hänen teoksensa olisivat saaneet kaipaamansa arvostuksen.

Hän oli kuvitellut otsikon: Ernesto Kivikaupunki ja Jukka Larsson yhdessä naisten puolesta.

Kuka haluaisi olla Taru Syväranta, jonka tekstejä ei arvostettu eikä paljoa luettu? Tarun mielestä oli paljon raivostuttavampaa tehdä turhaa työtä kuin olla työtön, vaikka työttömyyttä hän ei ollut koskaan joutunut kokemaan. Vika oli siinä, etteivät hänen aivonsa antaneet toimettomuuteen mahdollisuutta. Kirjoittaa täytyi koska täytyi kirjoittaa. Jotkut pesevät kaappeja tai lajittelevat pussinsulkijoita.

Teoksellaan Arkkitehdin koekaniini hän oli höräyttänyt painokoneen käyntiin. Pari vuotta esikoisesta hän julkaisi toisen romaanin nimeltään Kilpajuoksu, jossa Mattila mainitaan. Sen jälkeen lukijoiden mielenkiinto alkoi laimentua vähitellen mutta varmasti.

Vaikka hän oli ehtinyt 78 vuoden ikään ja vaikka hän oli kirjoittanut yksitoista romaania, neljä novellikokoelmaa, kaksi pienoisromaania, yhden elämäkerran, kaksi dokumenttiteosta, esseekokoelman, kaksi runoelmaa, viisi näytelmää, kuunnelman, mietekokoelman ja hyllytetyn libreton, niillä ei ollut merkitystä. Kaikki halusivat tietää vain Mattilasta.

Kaksikymmentäviisivuotiaana hän oli kirjoittanut uskonnon ahdistusta ja seksuaalista valtaa kuvaavan Kilpajuoksun. Se on tarina Tuomas-isosesta ja naispapista, joka rippileirin päätteeksi ehkä tekee itsemurhan. Teos ei kerro papin ratkaisua suoraan, eivätkä kriitikot jaksaneet pohtia romaanin tapahtumia ja teemaa. Heitä kiinnosti vain Mattila. Edes papin ja rippileirin isosen spermaleikkien virtuositeettinen kuvaus ei herättänyt huomiota kriitikoissa tai lukupiireissä, vaikkei sellaista kielen ilotulitusta ollut aiemmin luettu.

Romaanissa rippileirin pojat suunnittelevat venevarkautta, jotta he pääsisivät yöllä huomaamatta tyttöjen tupaan. Tuomas kuulee tästä vihiä ja hän puuttuu peliin, koska muuten paljastuisi, että hän soutaa öiksi papin mökkiin. Tuomas kertoo papille, kuinka lähellä heidän tuhonsa oli. Pappi näyttää kädellään järvelle päin ja sanoo:

- Luojan kiitos, sinä lähdet Mattilaan.

Lausahdus ei kytkeydy mihinkään aiemmin sanottuun eikä tämänlaista sanontaa tunnettu. Pari tutkijaa keksi aivan tosissaan huiman väitteen: pappi tarkoitti, että Tuomaksesta tulisi Matteuksen seuraaja. Taru oli nauranut moiselle nokkeluudelle. Luojan kiitos, sinä tallustelet Matteuksen jalanjäljissä. Taru ei ollut alkanut kiistellä.

Tyytyväisenä hän oli pannut merkille, että kyllä muut aina tekevät tulkinnat, jos kirjailija ei siihen itse pysty, iloa ei ollut kauan kestänyt, myöhempien teoksien harvat lukijat yrittivät vain saada vastausta Mattilalle.

Mutta nyt hän oli Mattilan ja Myllykylän harrastajakirjoittajapiirin vieraana. Tilanne oli aivan toinen. Kaiken hän oli ottanut lähipiiristään kirjoihinsa. Mitään hän ei ollut osannut keksiä tyhjästä pelkästään siitä syystä, ettei hänellä ollut niin paljoa mielikuvitusta. Mattila oli Mattila. Mutta jos hän sen näille ihmisille myöntäisi, he vain myhäilisivät omahyväisesti: meidän kirjailijamme. Ei Taru Syväranta ollut heidän omaisuuttaan yhtään sen enempää kuin muiden. Teoksissa vain täytyy olla jokin tapahtumapaikka, jolle voi antaa nimeksi aivan mitä tahansa.

Mattila oli Mattila, joka oli vaikka Dallas.

”Ei tämäntyyppisessä romaanissa ole mitään tulkittavaa. Kyseessä on puhdas kuvaus, deskriptio, jolla on arvoa sinänsä. Otteeni on täsmällinen ja tekstistä välittyy värikäs maailma. Se näyttää riittävän. Lukijat tyytyvät hyvin vähään", Taru Syväranta oli kirjoittanut Aikalainen-lehden artikkelissaan.

Kun hän aikoinaan oli käynyt kustannustoimittajansa kanssa Kilpajuoksua rivi riviltä läpi, oli tämä kysynyt:

- Mitä tämä repliikki tarkoittaa? Miksi se on tässä? Tämä on aivan irrallinen. Mikä Mattila? Pojathan ovat jonkin Kirkkojärven rannalla. Onko se olevinaan onnittelu vai suruviesti?

Hän ei kiusallaan ollut suostunut poistamaan sitä, vaikka monet muut muutokset hän oli kelpuuttanut. Hän oli sanonut, että koko romaani saa jäädä julkaisematta, jos papin repliikki karsitaan.

- Ai, onko tämä se raja, jolloin alat pitää nivaskaa minun tekeleenä? Luojan kiitos, painu naputtelemaan seuraavaa roskakasaa, kustannustoimittaja oli viskannut kynänsä lattialle.

Kustantaja oli käyttänyt lehdistötiedotteissa ja Taru Syvärannan kirjan mainoksissa Mattila-virkettä kuin kiusallaan: Naispappi passittaa pikku ystäväänsä järvelle. Millaisiin käsiin lapsemme kirkon piirissä joutuvat? Lue Taru Syvärannan Kilpajuoksu.

Nyt viitisenkymmentä vuotta ja kolmisenkymmentä teosta myöhemmin häneltä kysyttäisiin edelleen vain samoja kysymyksiä. Kukaan ei kysyisi mitään pienoisromaanista Uimahallin vihreät kaakelit, joka oli kuitenkin hänen vaikein teoksensa. Se oli nykyihmisen rappiokuvauksen helmi.

Lisää aiheesta:

Arvio kirjasta

Viisi kysymystä ehdokkaalle