Entinen Sörkan kundi joutuu vapauden vankilaan

Kun menee huonosti, elämä on kolkko paikka värjötellä. Odotushorisonttikin on pahasti kuurassa. Elämän kylmä perusmaksiimi kun on: jos menee huonosti, aina voi mennä vielä huonommin.

Siinä jäinen sauma, jossa Marja-Liisa Heinon esikoisromaanin Enkelimiehen päähenkilö rimpuilee. Jännite tiivistyy siihen, miten Sörkasta vapautunut Jyrki Tapani Oinonen pärjää vapauden asfalttiviidakossa, jossa vankilan säännöt eivät enää päde.

Vaikka Marja-Liisa Heino kirjoittaa mustanpuhuvaa ja kovaksikeitettyä proosaa, romaanin päähenkilö ei ole moraaliton paskiainen. Oinosen sekoilut ja pahat teot ovat pikemminkin seurausta onnettomista olosuhteista. Hänellä ei ole voimia panna hanttiin.

"En minä ole oikeasti paha ihminen. Minä pidän koiranpennuista ja pikkulapsista, mutta en sillä Sirpan ja Hanskin luulemalla tavalla", Oinonen luonnehtii ironisesti itseään ja huuruista ympäristöään, jossa elää ja sauhuaa.

Vankilakundina romaanin päähenkilö ei luonnollisesti odota elämältä mitään. Hän on kuin rapajuoppo, joka on käynyt hoitamassa itsensä kuntoon katkolla, jotta voisi jatkaa dokaamista ja piiloutua taas elämän varjoisille kujille.

Oinonen on päässyt vankilasta, mutta vankila ei ole lähtenyt hänestä. Hän ei kuitenkaan usko absoluuttiseen pahaan, vaikkei pystykään hakemaan uutta suuntaa elämälleen - tai sille repaleiselle ja kulahtaneelle palalle, mikä siitä on jäljellä.

"...minä kyllä tiedän, ettei mitään kultaista sisusta ole olemassakaan. Ei ole mätää sisusta, ei kenelläkään. Kultaa ja paskaa kerroksittain ja limittäin, ruskeana ja keltaisena, kiiltävänä ja haisevana, halveksittavana ja arvokkaana", Oinonen järkeilee.

Uskottava miljöökuvaus, lihaksi ja vereksi kasvava päähenkilö ja karskia slangia tavoitteleva kieli paljastuvat ehdottomasti romaanin parhaaksi anniksi.

Sen sijaan juonen kehittelyssä Marja-Liisa Heino ei ole parhaimmillaan. Juoni on jotenkin yhtä huurussa kuin huumebisnekseen sekaantuneen päähenkilön kaali. Myös yksittäisten kohtausten dramaturgia on vailla kunnon potkua, ja se saa muuten värikkään kerronnan tuntumaan kovin harmaalta, sävyttömältäkin.

Puutteistaan huolimatta Enkelimies säilyy mielessä pitempään kuin enkeli lumihangessa.

JUKKA PETÄJÄ

Lisää aiheesta:

Viisi kysymystä ehdokkaalle

Ote kirjasta