Nurkan takana toinen perspektiivi

Marianna Kurton esikoisrunoissa on upeita lauseita ja ylen määrin käänteitä

Esikoisrunoilijan osa ei ole helppo. Pitää kirjoittaa tuoreesti, uudistaa ja yllättää. Samalla tulee muistaa viime vuosikymmenten perinne ja viitata siihen mielellään ironisesti. On hyvä olla samalla leikkisä ja kriittinen.

Helsingissä englantilaista filologiaa opiskelevan Marianna Kurton (s. 1980) kokoelma Eksyneitten valtakunta täyttää kovat vaatimukset mallikkaasti. Proosarunot ovat tuoreita ja yllätyksellisiä. Yllätyksiä on tosin niin paljon, että loppua kohti lauseet alkavat lyödä jo tyhjää, koska melkein jokaisessa odottaa jokin kieppi tai koukku.

"Luotiin taivas, maa ja maansiirtokone. Luvattiin taivaasta paikka. Voinko siirtää sen maahan? Voiko nämä seinät kaataa maahan. Mahtuisin kuin puu, se ei koukista raajojaan ruuhkassa." Runot vievät kaupunkiin ja arkkitehtuuriin. Sinne Kurtto tahtoo raivata lisää tilaa, kurkottaa vapaudenkaipuun vallassa avarammille aloille, porata "tirkistysreiän taivaaseen".

Sen verran runoissa on nuoruuden paloa. Esikoiskirjailijalle tyypillistä, sanottaneen. Mutta pian nuoruuden into taittuu näkökulmien kieputukseen ja sanaleikkeihin.

Niin, nykykirjailijan osa on korostaa kaiken suhteellisuutta, vetää matto paatoksen ja idealismin alta. Ja sen Kurtto tekee iskevästi: "Astu kohtiin, jotka sinulle on valittu, ohi penkin, geometrisen kaiteen: älä pelkää sillä tämä on tapahtuma, luonto kappale, sinua varten sävelletty."

Kulttuuri nähdään osana luontoa ja päinvastoin. Ihminen ei välttämättä hallitse kumpaakaan. Ja talonnurkan takana perspektiivi on jo toinen. Ei ole erikseen myyttistä aikaa ja nykyaikaa, Kurtto kun vetää myytit mukaan heti alkuun: "Kerran oli hiekkaa ja hiekkaan iskettiin keppi. Siitä alkoi aika, pyramidit ja kaisloissa keikkuvat veneet, jono baariin."

Joka runossa on napakoita lauseita ja äkillisiä käänteitä. Käänteet ovat niin nopeita, että parin lauseen päästä ollaan jo muualla. Tukisijaksi löytyy sentään talo tai maa, ehkä saari, mutta koko ajan virtaa vesi, aika ja samalla koko elämä.

Tämä kirja ei etene välttämättä runo runolta, vaan syntyy vaikutelma verkostosta, jonka säikeet kulkevat tekstien välillä. Se on kunnianhimoinen viritys, ja vyyhdissä on paljon katkenneita langanpätkiä.

Siksi Eksyneitten valtakunnan paras anti ovat rytmiset, soivat lauseet: "Niele huhtikuu, autereinen päivä jota taivas hieroo silmiin, valo syövyttää otsasta ihoon." Vielä kun runoilija malttaa luoda maisemaa, maalata punamullalla liukenevien vesivärien sijaan, tulos on paikoin upea.

Hetkeksi saa siis hellittää. Joka sudenkuoppaan ei tarvitse nyrjähtää eikä joka lauseeseen ansaa virittää.

JUKKA KOSKELAINEN

Lisää aiheesta:

Viisi kysymystä ehdokkaalle

Ote kirjasta