Ote kirjasta Eksyneitten valtakunta, sivut 9-15

Kerran oli hiekkaa ja hiekkaan iskettiin keppi. Siitä alkoi aika, pyramidit ja kaisloissa keikkuvat veneet, jono baariin. On toisia jotka puhuvat spiraaleista, kertovat kiekuraisia tarinoita, mutta tutkimukseni ei yllä näihin, sillä nyt keskityn aamuun, joka tuli sen illan jälkeen, jota ennen aavistelimme illan tulevan. Siis: olen vihdoin löytänyt hänet, kaislalapsen, meren silkkisillä aalloilla keinuvan. Hän rakentaa pyramidit jos on aika. Hän nousee kenen tahansa vierestä, jatkaa matkaa naapurien silmien alla, kattohuoneistossa aamulla joka tuli sen illan jälkeen, jota ennen aavistimme hiekkaan piirretyt spiraalit, niiden muodon. Keskityn kuin valinnan tehnyt tapahtumaan, joka on jyvä hiekkaa, ryppy aavassa rannassa jolla maailma kohisee. Meillä, hänellä ja minulla, on kotiin sama matka, sama onneton aie ymmärtää. Me menemme limittäin sen matkan aina niin ettei toista voi nähdä. Se kuuluu ajan kuvaan.


Meri alkaa pisarasta vettä. Pisara alkaa, eikä kukaan tiedä miksi, se putoaa keskelle tyhjää ja ryhtyy. Syntyy vesielämän vailla vertaa. Aluksi kaikki on läpinäkyvää ja mustaa, eikä ole mitään tekemistä, ikuinen sadepäivä vintillä pelkkää harmaata harmaata sadetta ja kala jonka kyljissä hopea nauraa.


Keskellä kaupunkia makaa valkoisten rakennusten piirittämä vesi. Olen tullut kävelemään tottuakseni. Olen tullut kaupungin reunalta, hullun veden ääreltä, ruskean veden jota pitkin limaiset polkupyörät aina matkustivat kohti kalaportaita. Muitakin esineitä oli ja nekin matkustivat. Olen tullut sameasta vedestä, samasta mistä hauetkin tulivat, sieltä missä linnut seisoivat putouksen reunalla jos oli kesä, ja jos ei ollut, ne lähtivät, mutta tämä on paikka josta ei voi lähteä, vesi joka ei liiku, tiskivesi, sullottu jonnekin kuin huoneeseen.

Toisella reunalla on eri vesi jota ei piiritä kukaan. Se on kaikilla hiuksissa mutta kenenkään oma se ei ole, lenkkeilijän oma, sinisorsan oma, oopperalaulajan oma. Se on niin suuri että kerran näin miten se nielaisi taivaan, se on suuri ja siihen mahtuu kaikki, saaret, saarien huokaus, liukumäki matalikossa, lapsen kädet. Siinä on laivoja ja laivoissa lähtö. Mutta nyt olen paikassa josta ei voi lähteä, olen tullut kävelemään, en totu. Seinille kasvaa valkoista rakennusta, käsiin betonisiipien enteet.


Pilvet kuin sotakoneet kaupungin yllä: kun on maaliskuu. Pilvet kuin koneet ja toimistot konehuoneet joissa maailman ratas pyörii. Hitaasti, kolmessa viikossa


asiat muuttuvat, postimaksut nousevat


lämpötilat maassa ja hinnat taivaissa. Kun on huhtikuu. Jalat tahtovat lähteä, irtautua ruumiista joka ei tunne itseään, kaupungista


täynnä lounastarjouksia ja likaa. Tästä maasta. Kun on toukokuu. Asiat muuttuvat: tiedemies kumoaa painovoiman, roska-auto peruuttaa pihaan ja pilvet


rajaavat taivaan, maan


jotta voimme katsoa. Ja katso, riko taivas näillä kivillä. Heitä rattaaseen hiekkaa, morsiamelle riisiä niin siitä tulee onnellinen.

Lisää aiheesta:

Arvio kirjasta

Viisi kysymystä ehdokkaalle