Tärähtäneet kertovat tarinansa

Lauri Levolan esikoisnovelleissa mieli karkaa todellisuudesta

Lauri Levolan (s. 1981) Pimeän tavarajunan kuudessatoista lyhyessä ja tiheässä novellissa on aina minä-kertoja, ja hän on aina joku tärähtänyt, meidän normaaleiksi ajateltujen lukijoiden kannalta. Tavallisen tuulipukukansan elämä häilyy näissä novelleissa taustalla.

Lauri Levolan isä on kirjailija ja Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola. En usko, että Lauri Levola itse elää minä-kertojiensa kaltaisessa mielentilassa, sillä hän pystyy käsittelemään psyykkisesti poikkeuksellisten henkilöidensä tajunnan päätöntä menoa harkitusti, kirjailijan taidoin ja tavoittein.

Ennen suomalainen kirjallisuus oli kiinni arkitodellisuudessa. Nykyään leikitään fiktiolla. Levola ottaa päähenkilöikseen ne, joille todellisuus merkitsee kimmoketta mielen sisäpuolella vauhkoon menoon. Näkökulma on nyt niillä, jotka työtoverin vuorosana törkeästä tietokoneohjelmoinnista saa hyppäämään virastotalon katolle ja sieltä valtavan villihanhen kyytiin.

Niin käy novellissa Oma ääni, joka alkaa työväenopiston kirjoittajakurssilta.

Tiskialtaaseenkin voi sukeltaa, ja kuntolenkki vie mielenliikkeiden poluille, joista ei tiedä, "onko kyse muistoista vai unesta". Muistoissa tai unessa on ehkä joku tapettu.

Tajunnan kulku on joskus jopa tahallisesti, joskus tahattomasti huvittavaa, mutta usein ollaan painajaisessa ja pahasti sekopäin: "Vaimo makailee nyt punaisella matolla. Toisinaan asiat näkee tietynvärisinä, vaikka todellisuudessa ne ovat aivan muuta."

Lukijana minua huolestuttaa vaimon tilanne.

Minä-kertojan käyttö kertojana kuuluu asiaan, sillä Levolan sekoilijat keskittyvät vain itseensä. He ovat hankalia henkilöitä. Vaimo on jotakin, jonka voi vaikka tappaa, lapsi joku siinä sivussa, puuron palaminen pohjaan pikkujuttu, kun päässä kuuluu oma ääni.

Yhteisön jokapäiväisen todellisuuden ja pään sisällä vallitsevan maailman epäsuhde on Levolan novellien perusasia. Psyykkisesti tärähtänyt näkökulma esittelee omalaatuistaan "todellisuutta". Väkivalta on joka tapauksessa kouriintuntuvaa: "Olen kiinni kiväärissä, todellisuudessa."

Kokoelman viimeisessä novellissa Kuolemankello mielikuvien ja todellisuuden yhteinen piste on kuolema. Monissa kerroksissaan ja kuvissaan Kuolemankello panee yhteen kokoelman aiheita ja etsii umpikujasta uutta alkua.

Ulkoinen todellisuus jää Levolan novelleissa todella vain reuna-alueeksi, sen järki, moraali, hyvä käytös. Asiatiedot horjuvat. Levolan epätodessa maailmassa jonkun isä voi olla kaatunut talvisodassa, vaikka on ollut äitienpäivänä rintamalla. Talvisotaa ei käyty yhtenäkään äitienpäivänä.

Novellissa Junan läpi Moskovaan toistuu junan liikkumisesta ilmaisu "kiskot alkavat syödä raiteita", mutta ehkä se on vain venäläiseen kirjallisuuteen hullaantuneen junahäirikön sekoilua. Lienen liian kiinni Valtion rautateiden varmassa todellisuudessa, jossa kiskot eivät liiku.

Pimeän tavarajunan kaikki novellit kehittyvät jokseenkin saman kaavan mukaan. Päähenkilö on melko sama outo tyyppi koko ajan, oman mielensä peili- ja harhakuvissa kimpoileva hermokimppu. Sälekaihtimet-novellissa kuvitellaan elokuvaa, jossa sankari kuolisi jo alkupuolella, ja "sitten seurattaisiin jonkun muun elämää". Seurattavana olisi esimerkiksi jonkun kuntopyörän polkijan tavallinen ja turvallinen olo.

Mainio idea, mutta tällaista normaalin henkilön novellia Pimeässä tavarajunassa ei ole. Sen suurin ansio on päinvastoin, että se tuo psyykkisesti sairaiden mielenliikkeet esiin. Aihepiiri ei tietenkään ole suomalaisessa kirjallisuudessa täysin uusi, mutta Levola käsittele sitä ajankohtaisesti ja vahvasti, selittelemättä, säälittelemättä, holhoamatta.

Psykiatrin käsitys näistä novelleista olisi tietysti oma lukunsa.

Lauri Levolan Pimeä tavarajuna vie lukijan tavallisista ympyröistään yllättävään toiseen todellisuuteen. Se on terapeuttinen kirja, mutta tekee myös levottomaksi. Pimeän tavarajunan pompotteluissa alan todella arvostaa tuulipukua ja pohjaanpalamatonta puuroa.

VESA KARONEN

Lisää aiheesta:

Viisi kysymystä ehdokkaalle

Ote kirjasta