Heikkous on vastustamattoman vahva tunne

Riikka Pulkkisen uhmakkaan totinen romaani käsittelee hienosti rakkautta ja kuolemaa

Kaikkein suurin on kuolema. Vaan vähäinen ei ole rakkauskaan, koska se voi johtaa kuolemaan, tai pelastaa siltä.

Esikoiskirjailija Riikka Pulkkisen, 26, teemat ovat suuria ja romantiikan taiteen sekä sen loputtomien jälkikukintojen kuormittamia. Toisin sanoen niin ladattuja että hirvittää.

Aivan suotta. Pulkkinen kirjoittaa hämmästyttävän pakottomasti ja näyttää oivaltavan niin eri ikäkausiin kuin sukupuoliinkin kytkeytyvät pelot, toiveet ja käytännöt.

On syytä puhua poikkeuksellisen ansiokkaasta debyytistä, vaikka Raja ei olekaan mitään järin omalakista taideproosaa. Sen vahvuuksia ovat ihmisen näkeminen, ilmaisun tarkkuus ja - rohkenisiko sanoa - sydämen viisaus. Romaanin rakennekin toimii.

Oulussa kasvanut ja Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä opiskeleva Pulkkinen tosin kytkee Rajansa häikäilemättömän suoraan Sofokleen Antigonen kylkeen. Esimerkiksi sellaisilla kysymyksillä kuin onko kohtaloa olemassa ja voiko sitä välttää. Tai onko edes syytä yrittää välttää kohtaloaan.

Pulkkisen kirjassa yksi on kirjallisuustieteen professori, toinen hänelle väitöskirjaa aikova opettaja, kolmas opettajan 16-vuotias oppilas ja neljäs opettajan 6-vuotias tytär. Romaanin luvut loikkaavat aina yhden henkilön näkökulmasta toisen ymmärrykseen, eikä kukaan heistä ole omissa silmissään sankari saati valtias, päinvastoin.

Professorin pitäisi auttaa ennen aikojaan rappeutunut aviomiehensä kuolemaan, opettajan irrottautua seksisuhteesta oppilaaseensa, neitokaisen kasvaa naiseksi ja pikkulapsen oivaltaa jotakin aikuisten käsittämättömistä tavoista. Kukin heistä koettelee rajojaan.

Näillä hetken riemun ja pitkän masennuksen ristiretkillä he törmäilevät toisiinsa ja jättävät jälkiä.

Väkevin, suorastaan trillerimäinen on opettajan ja oppilaan rajankäynti, etenkin lukiolaistytön näkökulmasta. Seksikäs pitäisi olla, mutta vaikea sellaiseksi on itseään tuntea edes Cosmopolitanin eväin, kun kokemuksia ei ole. Siksi on kiire hankkia niitä, ja aikuinen mies vaikuttaa ihanalta, koska se jopa puhuu ensin.

Silti aikamies omissa kuolausmonologeissaan sysää kaiken vallan tytölle ja kiihottuu tietysti entisestään fantasioistaan.

Heikkous on hänelle vastustamattoman vahva tunne, jota perheenisän rooli ei enää tarjoa.

Kliseistäen voisi sanoa, että kaikkien neljän keskushenkilön pitäisi kasvaa päämäärättömyyden rajoilta aikuiseksi, ottaa vastuu teoistaan.

Mikä ihmeellisintä, niin Rajassa myös käy. Mutta ei ihan sellaisia reittejä kuin ennakolta voisi otaksua.

Se tietysti on selvää, että johonkuhun tällaisessa kohtaloruletissa pitää kolahtaa - pahasti. Muuten uhmakkaan totiseksi viritetty tarina ei lunastaisi vaivojaan.

Kasvukertomusluonne tekee Rajasta leimallisesti nuoren ihmisen teoksen. Ironian kerroksia ei juuri ole, Pulkkisen proosa tähtäilee suoraan. Mikä on ehkä vanhakantaista mutta näinä muodikkaina persoonapirstoutumien aikana vaihteeksi myös virkistävää.

Hiukan opinnäytetyönkin vikaa Rajassa on. Esimerkiksi keskustelut siitä, paljastaako halu merkityksen vai ei, maistuvat luentomuistiinpanoilta. Kuten myös tällainen repliikki:

"Ajan mieli on muisto ja aikomus. Muisto ja aikomus piirtävät esiin hetken mielekkyyden."

Mutta hei, sehän on tarinan kirjallisuusprofessorin puhetta. Ja höttöisempääkin ylevyyttä on professorien suusta kuultu.

Tragedia puhdistaa tunteet, hiukan Sofokletta nuorempi Aristoteles opetti.

Riikka Pulkkisen Rajassa on porvarillisen tragedian ainekset ja kiitettävä annos valkopesuvoimaa. Se ikään kuin palauttaa lukijansa aikaan, jolloin kyynisyyttä ei vielä oltu keksitty.

ANTTI MAJANDER

Lisää aiheesta:

Viisi kysymystä ehdokkaalle

Ote kirjasta