Ote kirjasta Raja, sivut 7-11

Riikka Pulkkinen: Raja. Gummerus. 399 s. 28 e.

Anja

Sinä päivänä, jona Anja Aropalo oli päättänyt kuolla, ilma oli makeaa ja tiheää kuin sokeriseitti. Oli elokuu, vielä kuuma, yötkin kuumia mutta pimeitä niin kuin etelässä. Anja oli herännyt aamulla kirkkaaseen ajatukseen: suunnitelma oli toteutettava tänään. Ei enää epäröintiä tai luonteen heikkoutta. Tänään oli oikea päivä.

Anja Aropalon yksinäisyyttä oli kestänyt kaksi vuotta. Yksinäisyys oli tuntunut viiltävänä kipuna rintalastan alla miehen lähdöstä saakka. Anja tunsi koko ruumiinsa yksinäisyyden saastuttamaksi; kaipaus tuntui kummallisella tavalla fyysisenä kipuna, erilaisina paikantamattomina särkyinä ja päättymättömänä jomotuksena. Ei juurikaan itkettänyt, paitsi joskus öisin kun käänsi kylkeä ja hapuili tyhjää tilaa vieressään. Enimmäkseen vain jomotti.

Anja käveli kaupasta kotiin. Aamun ajatus oli iltapäivän kuluessa vahvistunut aikomuksesta päätökseksi. Anja oli käynyt tavallisilla asioillaan kaupungissa ja kotimatkalla lähikaupassa ja apteekissa. Leipää, juustoa, kahvimaitoa, lihaa päivällisruokaa varten. Ja Doxalia. Tabletit olivat käsilaukun pohjalla, yhdeksänkymmentä kappaletta siisteissä läpipainopakkauksissaan. "Depressioon", luki reseptissä.

Lääkkeiden saaminen oli ollut yllättävän helppoa. Anja oli varannut ajan terveyskeskuslääkäriltä, mennyt lääkäriin ja kertonut elämästään. Lääkäri oli ehdottanut antidepressantteja ja Anja oli huolettomasti maininnut haluavansa mieluummin vanhemman sukupolven lääkkeitä, Doxalia ehkä, Triptylkin kävisi. "Uudet masennuslääkkeet aiheuttavat minulle niin voimakasta pahoinvointia, tiedättehän. Sivuvaikutukset", Anja oli lisännyt, edelleen huolettomasti. Oli vaihdettu yhteisymmärryksen katseita. Lääkäri oli kirjoittanut Doxal-reseptin kolmeksi kuukaudeksi. "Onpa mukava hoitaa joskus potilaita jotka tietävät oman etunsa ja ottavat vastuun itsestään niin kuin te", lääkäri oli sanonut kun he olivat katelleet hyvästiksi. Anja oli vältellyt lääkärin katsetta, kävellyt taakseen katsomatta ulos huoneesta, ulos terveyskeskuksesta, kiihdyttänyt vauhtiaan ja kävellyt kunnes häpeä oli kukkivien hevoskastanjoiden reunustamalla tiellä alkanut laimentua.

Hän oli käynyt terveyskeskuksessa kesäkuussa, ja nyt oli elokuu. Jokin oli saanut Anjan viivyttelemään. Ensin olivat olleet kukkivat syreenipuut. Ne piti nähdä. Kaksi viikkoa mansikoihin, hän oli ajatellut kesäkuun lopulla. Eihän kukaan halua kuolla mansikka-aikaan. Nyt ilma oli muuttumassa raskaammaksi lähestyvän syksyn painostuksen alla. Pionit rehentelivät tuhlailevasti tienpientareen kukkapenkeissä. Niiden raskaat valkeat päät olivat liian suuria hennoille varsille. Tajunnan laidalla kyti ajatus kaiken turhuudesta, mutta auringon helottava kuumuus kavensi sen häivähdykseksi. Tämä on minun todellisuuteni, Anja ajatteli. Tämän minä jätän: koko elämä kävelemistä kauppaan ja kaupasta kotiin. Tulee syksy ja talvi ja kevät ja taas kesä ja nämä arkiset asiat, aina samat.

Mutta puut. Koivut sorjine, valkoisine vartaloineen ja omenapuut jotka olivat kukkineet toukokuussa kipeän kirkkaasti. Joskus tällä kohtaa oli ollut tiheää metsää, pelkkä kinttupolku halkomassa sammalikkoa ja sittemmin kärrytie. Nyt oli soratie ja vanhoista kuusista jäljellä enää muutama. Niiden kärjet näyttivät ulottuvan taivaan syvänsiniseen kaareen saakka. Oliko sillä väliä että ihminen teki tien itselleen; yhtä metsän keskellä silti. Piti halkoa ajassa tietä itselleen ja merkitystä, rakentaa mielekkyyttä sitä mukaa kun elämä soljui sormien läpi ja vasta kun oli juuri tullut itsekseen, oli juuri saavuttanut sen mikä määritti elämän ja rajasi, piti luopua ja ojentautua kohti uutta. Anja huokaisi ja pysähtyi etsimään kauppakassista juotavaa. Menen kotiin ja kastelen heti ruusut, hän ajatteli ja tunsi huonoa omatuntoa verannan paahteessa nuokahtaneista nupuista.

Aurinko kuumotti niskaa ja sai korvat soimaan ja Anja tunsi itsensä loputtoman uupuneeksi. Elämä oli täynnä näitä painavia hetkiä kun vain odotti että aika kuluisi, että pääsisi kotiin, sulkisi kaihtimet ja valmistaisi sen ruuan jonka oli suunnitellut, söisi ja odottaisi sitten että tulisi yö. Mutta nyt yötä ei tulisi, ei hänelle. Kastelen ensin ruusut ja laitan sitten ruuan, Anja ajatteli. Ja sitten lääkkeet.

Kotiovella vastaan tulvahti aurinkoinen ja pölyinen tunkkaisuus. Huonekasvit nuokkuivat kuumuudessa. Anja riensi avaamaan olohuoneen ikkunoita. Ilma seisoi kosteana muurina ikkunoiden ulkopuolella helottavien pelakuiden yllä. Oli täysin hiljaista. Seinäkello tikitti ja jokainen sekunti laajeni ympyränmuotoiseksi. Anja pyyhki hikeä otsaltaan. Ruusut. Hän haki keittiön kaapista kastelukannun ja meni takaisin ulos verannalle. Hän avasi verannan pielessä olevan puutarhahanan. Vesi eteni letkussa viipyillen, tulvi lopulta suihkuna kastelukannuun ja kimmelsi auringossa. Ruusut tuntuivat huokaavan saadessaan vettä. Pisarat tipahtelivat kuin kyyneleet nuppujen samettisilta pinnoilta. Mehiläinen, keskikesän medestä paksu ja kömpelö, surisi yhden ruusun nupussa kuin transsissa.

Miehen kumisaappaat olivat vielä tutulla paikalla verannan kulmassa. Anja työnsi jalkansa saappaisiin. Harmaat, useista kastumisista huovuttuneet villasukat olivat jääneet saappaiden sisään, sukissa oli vielä miehen jalan muoto. Talviaamuina mies oli laittanut sukat ja saappaat jalkaansa ja lakaissut lehdenhakumatkalla lumet pihatieltä.

Anja astui nurmikolle, ruoho painautui saappaiden alla. Tällä tavalla minä jätän jäljet ja otan tämän tilan. Minulla on tämä ruumis, sen rajat ja tilanavaruus. Anja käveli pihan poikki vihannesmaalle ja tarkasteli kaalinpäitä. Multa vihannespenkissä oli kuumuudesta vaalennutta ja halkeillutta.

Anja haki sadettajan valmiiksi ja asetti sen vihannesmaan keskelle porkkananvarsien viereen. Salaatit ja sokeriherneet kaipasivat eniten vettä. Anja suihkautti puhtaaksi pellonpientareella nököttävän sangon ja keräsi sankoon muutaman kesäkurpitsan ja porkkanoita. Sokeriherneen palkoja hän laittaisi salaattiin ja retiisejä tietysti. Salaatinlehdet näyttivät nuutuneilta, mutta hän otti niitäkin muutaman. Ja sipuleja.