Ote kirjasta Ansari, sivut 7-10

Kirjoittakaa: hänen takiaan en olisi
kohottanut kättäni tervehdykseen.

Koska valtio, joka ei ehtinyt joka paikkaan, kehotti olemaan halveksimatta vähäisintäkään alaa ja hankkimaan oman palstan, seisoin palvelukseenastumiskutsun käydessä vuokra-aarillani.

Risa ikkunalasi oli juuri viiltänyt syvän haavan peukalonjuureen. Siteeksi uhraamani aluspaita ei ollut taltuttanut vuotoa, joten olin joutunut nostamaan käteni ylös, ylös korkealle.

Siinä seisoin, maatalousneuvoksen puna-apilaviljelmän laidalla, toimettomuuteen tuomittuna. Kuin lisäkiusaksi pellolle laskeutui parvi heinäsirkkoja, jotka kilvan hankasivat takajalkojaan siivenreunoihin. Päästäkseni loitommas sirityksestä siirryin maantielle, jossa harmittelin, miten aurinko jo leikkasi työpäivääni kirkonkylän taakse.

Tuolla alhon hetkellä kirkonkylän pysähtyneisyydestä irtautui tummempi varjo, joka tarkemmalla katsannolla erottui lähestyväksi pyöräilijäksi. Etäisyyttä oli vielä parisataa metriä, kun tulija alkoi heiluttaa vastausta olettamaansa tervehdykseen. Mikä oli erheellinen oletus; erehdys, sillä hänen takiaan en olisi kättäni kohottanut.

Kiivaan jarrutuksen nostattama hiekka pakotti minut nostamaan myös terveen käteni hengitystiehyen ja silmien suojaksi. Kättelyyn ojentautuneelle kädelle no pitkästä aikaa vastasin obligatorisella nyökkäyksellä.

En ollut tavannut kauppalan suojeluskunnan päällikköä kolmeen vuoteen enkä voinut ymmärtää mitä syytä meillä oli tavata nytkään; miten juuri hänen kaikista ihmisistä pitikin osua vastoinkäymiseni todistajaksi. Kun hän kertoi, että kauppalan ja lähialueiden kotirintaman puolustusorganisaatiota oltiin järjestämässä ja minut oli valittu kirkonkylän mielialatiedustelun paikallisasiamieheksi, en voinut ajatella muuta kuin sitä, mikä tulisi olemaan hänen asemansa kyseissä organisaatiossa.

Hän ojensi puolustusministeriön sinetillä varustetun ohjekirjeen ja minä esittelin, hänen vaatimuksestaan, rakenteilla olevan ansarini.

Joutavuudet säestivät esittelyä ai oikein millimetripaperille suunniteltu... tulee pahuksen hieno, lasipalatsi.

Hän muisti edelliskesänä karille ajaneen höyryalus s/s Pajulahden, jonka kahdeksanruutuiset ikkunat olin ansariin hankkinut upea huvialus oli, tekin taisitte olla mukana valistusohjaajien juhannusretkellä silloin, vuonna kaksikymmentäkahdeksan? Nyökkäsin Maan Romun ansiosta sekin alus taotaan vihdoin hyödykkääseen käyttöön. Ja se retki oli vuonna kolmekymmentäyksi.


Kokeeksi laskin käteni ja aukaisin siteen. Verenvuoto oli tyrehtynyt. Kieltäydyin avuntarjouksesta selviän kiitos yksinkin. Ehdotin, että hän säästäisi voimansa kotimatkaan jos pidätte kiirettä voitte osua sopivasti asemalle, asemapäällikön pojilla on lauantaisin tapana ajella resiinalla kauppalaan päin.

Sovimme tapaavamme, pikimmiten. Satulassa hän kohotti kätensä viistotervehdykseen ja pyöräili kahdeksikon kuin mikäkin Der Deutsche Dragoner. Miltei nyökkäsin, kolmannen kerran. Puolustusministeriön kirjeen työnsin housuntaskuun.


Vakuuttukaa: hän olisi ollut viimeinen, joka olisi saanut minut luopumaan toimintatavoistani.

Kiusaukseen lankeamatta nikkaroin ansarini valmiiksi. Niihin ikkunapuitteisiin, joihin ei riittänyt lasia, pingotin öljytyt pergamenttipaperit. Sen ainoan kerran kun käteni kesken askareen eksyi housuntaskuun muistin edesmenneen isäni sanat hiljaa tehden hyvä tulee ajatellen aivan kaunis.


Ansarista tuli piirustusten mukainen. Mikään ei ollut sinne päin vaan kaikki, kaikki kohdallaan. Kuten huoliteltu postipaketti: materiaaliltaan ja kooltaan sopiva kääre; terävät, symmetriset taitokset; pitävä vaan ei puristava nyöri.


Ansaristani puuttui ainoastaan lämmityslaite, jonka muurautin seuraavana kesänä. Sen mallin sain asiaan perehtyneiltä saksalaisilta, jotka kykenivät kaukana napapiirin pohjoispuolella viljelemään retiisejä jo hankikelillä.

Vaikka ruumistani särki en kiirehtinyt kotiin. Kerättyäni maatalousneuvoksen pehtorilta vuokraamani tarvekalut asettauduin likimain keskelle ansariani ja ojentauduin täyteen mittaani: harjapuun ja päälaen väliin mahtui neljä kämmenleveyttä. Kurotin käsiäni sivusuunnassa. Sormenpäät eivät edes hipaisseet lasiseiniä kelpaa, kyllä.

Yöhön kuulumaton ääni sai minut laskemaan käteni. Jostain peltojen yläpuolelta kuului moottorin ääni. Pyyhin uurastuksen likaamat silmälasit nenäliinalla mutta näin vain ikkunalasien vääristämän kuun.
Koska edellisviikolla kotimaa/ajankohtaiset -laatikkoon arkistoimani desantti-tiedonanto pyysi yleisöä tarkasti kiinnittämään huomiota epäilyttäviin ilmiöihin ja tekemään ilmoituksen lähimmälle viranomaiselle, jätin kotimatkalla kuulohavainto-ilmoituksen poliisitalon postilaatikkoon
6. 7. 1941 kello 0.57 lentokoneen moottorin ääntä havaittu, omia lentäjiä tod.näk. mutta ilmoitan asiasta varmuuden vuoksi ettei tule mitään sanomista. A. Kivekäs.

Lisää aiheesta:

Arvio kirjasta

Viisi kysymystä ehdokkaalle