Suunnitelma oli selvä: otetaan kiinni karhu, pannaan sille satelliittipanta ja ryhdytään seuraamaan karhun liikkeitä tulevissa Kuukausiliitteen numeroissa. Mutta ei se niin helppoa ollut.

Hiekkatiessä on käpälän jälki. Se vilahtaa auton ikkunasta suurena ja salaperäisenä.
     Tutkimusmestari Seppo Ronkainen polkaisee jarrupoljinta. Maastoauton moottori jää hyrisemään, kun hän hyppää ulos. Tutkimusapulainen Sanna Kokko seuraa perästä.
     Ronkainen kumartuu tutkimaan jälkeä ja ilmoittaa: "Mahottoman isot jäljet. Siitä on Silmäpuoli mennyt."
     Vaikka jäljet ovat isot, ne eivät ole tarpeeksi isot. Silmäpuoli on susi, sotkamolaisen lauman johtajauros. Vanha, karaistunut jässikkä, melkein rampa ja sokea, mutta edelleen kova tekijä hirvenkaadossa. Komea toki, mutta tällä kertaa aivan väärä peto.
     Tienpenkalta löytyy lisää suden jälkiä, kaikkiaan neljät.
     "Vaalea on mennyt tästä", Seppo Ronkainen päättelee. Vaalea on Silmäpuolen rouva, ja kahdet muut jäljet taas kuuluvat pennuille, jotka jäivät viime kesän poikueesta vanhempiensa laumaan lapsenlikoiksi.
     Ronkainen ja Kokko työskentelevät Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksessa ja yrittävät saada lisää tietoa Suomen suurpedoista. Silmäpuoli puolestaan on yksi Rktl:n pantasusista eli sen elämää voidaan seurata suorastaan satelliitin välityksellä.
     Siksi tiedetään, että vapun aikoihin Silmäpuolen lauma pysähtyi näille kulmille. Yleensä se tarkoittaa sitä, että ne ovat onnistuneet saalistamaan hirven.
     Ronkainen ja Kokko nousevat takaisin autoon ja matka jatkuu.
     Susia kyllä tuntuisi löytyvän, mutta missä hiidessä ne karhut ovat?
     Sillä jos iltapäivälehtiä uskoisi, suunnilleen jokaisen metsään uskaltautuvan marjastajan niskaan riittää puuskuttamaan vähintään yksi karhu.
     Ja nyt: ei ainuttakaan.

Paikassa ei ole vikaa. Kainuun ja Savon takamaat ovat Suomen oloissa hyvää petoseutua. Ihmisistä ei luulisi olevan karhuille isommin haittaa, sillä on jo hyvä tovi siitä, kun takaikkunasta näkyi viimeinen vilaus Vuokatin kansallismaiseman vaaroista. Vaikka on jo toukokuun puoliväli, laskettelurinteiden valkoiset rippeet valuvat yhä niiden kupeita kuin kyynelnorot.
     Parempaa etsijääkään ei voisi toivoa. Ronkainen on ensin metsästäjänä, myöhemmin luontokuvaajana ja nyt tutkimusmestarin työssään tavannut kolmisensataa eri karhua. Se taitaa olla enemmän kuin kellään muulla Suomessa?
     "Semmonen vaara siinä saattaa olla", Ronkainen vastaa perisavolaisesti.
     Silti ei vieläkään ole löytynyt karhua, jonka kaulaan voitaisiin pujottaa Kuukausiliitteen kustantama satelliittipanta. Sopivalle otsolle olisi tarjolla mainetta ja julkisuutta: sen elämää ja liikkeitä on tarkoitus seurata lehden sivuilla niin kauan kuin karhu, panta tai pyssymiehet suovat.
     Pari hyvää ehdokasta on kevään mittaan vilahtanut. Kiuruvedellä majailleelle Esa-karhulle piti vaihtaa vanhan radiopannan tilalle uusi ja moderni satelliittipanta. Esa aiottiin nukuttaa komeasti helikopterista, mutta kun merkkiääniä seurattiin, metsästä löytyi vain panta, ei karhua.
     Kannonkosken haaskalla taas piipahti oikea mahtiuros, jonka tassun jälki oli 16 senttiä leveä. Kaksi yötä petotutkijat vaanivat kojussa nukutuspyssyn kanssa, mutta karhu ei enää haaskalle palannut.
     Muillakin haaskoilla on kevään ajan ollut oudon hiljaista. Ronkainen arvelee, että syynä on kevättalven hankikanto. Karhun tassun se kesti, mutta ei hirven sorkkaa.
     "Ne on saaneet hyvin hirviä, ei ole tarvinnut tulla ihmisten haaskoille."
     Vaikka karhun ruokavalioon kuuluu pääosin kasviksia, sieniä ja marjoja, niin keväällä herättyään se pistelee poskeensa pari hirveä. Tukeva liha-ateria on tarpeen, sillä seuraavaksi alkaa voimia vaativa kiima.
     Siksikin Kuukausiliitteen karhun löytämisellä on kohta jo kiire. Varhainen hellekausi pani kontioiden hormonit hyrräämään aikaisin. Ja kun sillä tuulella ollaan, eivät haaskat paljon kiinnosta. Eikä karhua saa kiinni ilman haaskaa.
     "Tämmöistähän se on, kun villieläinten kanssa touhutaan, arvaamatonta. Eläinten ehdoilla tässä mennään. Minä tahansa yönä voi alkaa tapahtua", Ronkainen sanoo.

Maastoauto kolisee eteenpäin pakkasyön kovettamaa metsäautotietä. Ikkunasta näkyy vaihtelevaa maisemaa. Taimikkoa, jonka jälkeen hakkuuaukea, sitten taimikkoa ja uusi hakkuuaukea.
     Eihän tällainen rääseikkö voi mitenkään kelvata metsän kuninkaalle.
     "Päinvastoin. Karhu elää mielellään taimikoissa, vesakoissa ja ryteiköissä", Ronkainen sanoo.
     Luontokuvista tuttu näky otsosta komeassa korpihovissaan sopii toki Suomen kansalliseläimen arvolle, mutta ei vastaa kovin hyvin todellisuutta.
     Kun karhuja alettiin vuonna 1998 tutkia pantojen avulla, yksi tavoite oli selvittää, millaisissa elinympäristöissä ne oikeasti viihtyvät. Yllättäen parhaiksi paikoiksi osoittautuivat vanhojen metsien sijasta viheliäiset pusikot ja talousmetsät. Tehometsätalous onkin tainnut tulla auttaneeksi karhun säilymistä Suomessa.
     Taimikoista karhu löytää syötävää, kuten hirviä, hevosmuurahaisia ja kantojäärän toukkia viliseviä lahokantoja, lehtiä ja marjoja. Ja ennen kaikkea: ihmiset eivät hevin tule häiritsemään.
     "Saattavat ne vanhaankin metsään mennä kesähelteillä. Siellä on viileitä paikkoja", Ronkainen aloittaa, mutta keskeyttää ja polkaisee jarrua.
     Tiellä näkyy uusi tassun jälki.
     Askel on ollut raskas. Painauma on vielä paljon edellisiä suurempi, selvä kanta-astujan jälki.
     Ei epäilystäkään, tähän lätäkön reunaan on astunut karhu.
     "Olisiko ollut naaras, kun jälki on näin kapea", Kokko sanoo ja mittaa anturan leveyden: 13 senttiä.
     Ronkainen kumartuu taas tien pintaan ja löytää toiset, pari senttiä leveämmät jäljet.
     "Tässä on kuule uros ja naaras menneet yhtä matkaa. Se on kiima-aika", hän päättelee ja keksii: "Ne on menneet sinne susien tappamalle hirvelle!"
     Jäljet ovat tuoreet. Muutama päivä sitten karhut ovat tallustaneet tietä pitkin peräkkäin, naaras edellä ja uros perässä. Naaras on tainnut tiuskia kosijalleen, joka kuitenkin tuntee pelin hengen ja jaksaa seurata sinnikkäästi lähituntumassa, mieluisia tuoksuja nuuhkien.
     Yleensä kärsivällisyys palkitaan. Vähitellen naaras pehmenee ja antaa uroksen lähestyä. Se hyväksyy pienet hellyydenosoitukset, nuolaisut ja hyväilyt. Lopulta koittaa se hämyisä kesäyö, jolloin ne parittelevat, aamuun asti.

Tien yli kaartuu paju, jonka latvasta uros on rouhaissut silmut suuhunsa. Latva heiluu kolmen metrin korkeudella, eli liikkeellä on kelpo kontio.
     "Tuon kokoiset jäljet on yleensä parinsadan kilon karhulla", Ronkainen arvelee.
     Matka jatkuu, ja kohta tien kupeesta löytyvät kahden hirvenvasan jäännökset. Lähistöllä on lisää mässäilyn jälkiä, ja vielä aikuisen hirven kallo. Täällähän on pidetty oikein juhlat.
     "Sudet on tappaneet emän ja kaksi vasaa. Sitten karhu on hätistellyt sudet pois", Ronkainen tulkitsee. Susien jäljiltä hirvestä jää vähän, ne järsivät myös luut. Karhu sen sijaan syö vain pehmeät osat. Se rullaa kuonollaan nahan tiukaksi kääröksi kaivaessaan lihaa. Molempien vasojen jäännökset näyttävät juuri siltä: nahka on siistillä rullalla.
     Luista otetaan näytteet ja lähdetään paluumatkalle.
     Auto tulee hakkuuraiskion kohdalle. Keskellä on pieni lämpäre vanhaa metsää.
     Sanna Kokko huomaa jotain tiheän kuusen juuressa: "Pysäytä."
     Onko se kanto vai vielä yksi raato?
     Oksien suojasta paljastuu aikuisen hirven ruho, jossa on vielä melkoisesti syömistä jäljellä.
     "Tämä on kyllä ihan varmasti karhun tappama", Ronkainen vakuuttaa.
     Jäljet kertovat, mitä on tapahtunut.
     Karhu on hiipinyt tuulen alapuolelta lähelle hirveä. Hurja syöksy tien poikki saaliin kimppuun, tuossa on iso tassu luistanut pehmeässä savessa. Lyhyt, räjähtävä kiihdytys hirven rinnalle. Hurja käpälän isku ristiselkään. Nopea kuolema.
     "Tämä karhu on varmaan lähellä. Nythän meille tuli kiire!", Ronkainen jo innostuu.
     Hän päättää, että tätä paikkaa pidetään silmällä. Ehkä karhu palaa vielä kaatamalleen hirvelle.

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen kenttäryhmän tukikohta on Valtimolla entisessä koulussa. Kylän nimi on osuvasti Petola.
     Keväällä ja kesällä koululla asuu Ronkainen ja kaksi tutkimusapulaista. Seinät ovat täynnä karttoja, joihin on tökitty nuppineuloja kertomaan petohavainnoista.
     Tutkimusprojektin ensimmäinen pantakarhu oli Sandrina, naaras, joka sai nimensä ranskalaisen työharjoittelijan mukaan. Karhu viihtyi enimmäkseen Venäjän puolella, ja sillä oli mukanaan erauspentu, yli vuoden vanha poikanen, jonka se oli ensin hätistellyt omille teilleen tultuaan kiimaan. Sandrina oli kuitenkin ottanut poikasen uudelleen suojelukseensa, kun lisääntymispuuhat olivat ohi. Monet naaraat tekevät niin, ja joskus pentu saa seurata emoa niin kauan, että ehtii kasvaa tämän kokoiseksi.
     Samana syksynä 1998 pannan sai kolme urosta, joista yksi oli Terho.
     Siinä vasta karhu!
     Terho painoi 326 kiloa ja on yhä suurin Suomessa pannoitettu karhu. Sellaisella kaverilla riittää tietysti menestystä naismaailmassa, ja Terholla onkin valtavasti jälkeläisiä. Hölmökään se ei ollut. Juuri ennen metsästysajan alkamista Terho siirtyi aina turvaan Venäjän puolelle.
     Terho oli perso hevosmuurahaisille, ja valtavia voimiaan se käytti enimmäkseen kantojen kääntelyyn. Kun Terhon panta uusittiin kerran, se houkuteltiin syötillä häkkiin.
     Petotutkijat menivät aamulla nukuttamaan sitä, mutta häkki olikin tyhjä. Terho oli pistellyt ruuat suuhunsa ja hajottanut häkin takaseinän, vaikka se oli sentään lähes sentin paksuista harjaterästä. Hitsaukset pettivät Terhon käsittelyssä.
     Kolmen viikon päästä se meni häkkiin uudestaan. Sillä kertaa häkki kesti, ja Terho sai uuden pannan. "Mahtiuros oli niin voimansa tunnossa, että meni uudestaan ansaan, koska luuli hallitsevansa tilanteen", Ronkainen sanoo.
     Nykyisin Terho asustelee leppoisasti Vartiuksessa turistihaaskalla, jossa matkailijat pääsevät näkemään ja kuvaamaan sitä maksua vastaan kojusta. Joka päivä haaskalle tuodaan lohta mässäiltäväksi.
     Kuudessa vuodessa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos on pannut pannan 54 karhulle. Niistä seurannassa on yhä 14. Tänä kesänä tarkoitus on laittaa kaksikymmentä uutta pantaa.
     Pantakarhuista on kuuden vuoden aikana ammuttu 16. Niistä kolme on joutunut salametsästäjän uhriksi ja loput kolmetoista on ammuttu laillisesti karhun metsästysaikana syksyllä. Suomessa myönnetään vuodessa melkein sata karhunkaatolupaa. Viime vuonna ammuttiin laillisesti luvan kanssa 67 karhua.
     Pantakarhututkimuksen vetäjä, erikoistutkija Ilpo Kojola kannattaa ehdottomasti karhujen metsästystä.
     "Karhuemo opettaa pennuille ihmispelon, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Karhu suhtautuu ihmiseen tavattoman arasti, ja se johtuu metsästyksestä, jota on jatkunut satoja vuosia. Se on tavattoman hyvä ja ymmärrettävä peruste metsästykselle."
     Salametsästykseen eivät petotutkijat halua ottaa kantaa.
     "Se ei oikeastaan kuulu meille", Ronkainen sanoo.

Mutta poliisille se kuuluu. Suomussalmen poliisipäällikkö Antti Karjalainen on ollut puheenjohtajana metsästysrikollisuutta selvittäneessä työryhmässä. Hänellä on salametsästyksestä ankea käsitys.
     "Valvontaa ei ole lainkaan. Syyttäjäporras suhtautuu ainakin kansainvälisesti verrattuna nihkeästi. On päädyttävä siihen johtopäätökseen, että metsästysrikollisuutta ei meidän yhteiskunnassa pidetä kovin tuomittavana", Karjalainen sanoo.
     Poliisilla ei ole resursseja eikä aina intoakaan tutkia metsästysrikoksia. Tosin salametsästyksen tutkiminen on hankalaa, ja näytön saaminen vaatii suorastaan hyvää onnea. "Parinkymmenen viime vuoden aikana metsästysrikollisuus on kaupallistunut, ja siihen on tullut järjestäytyneen rikollisuuden piirteitä."
     Lähiaikoina alkaa laajan itäsuomalaisen salametsästysliigan oikeuskäsittely. Kun siihen liittyvä laaja todistusaineisto tulee julkiseksi, saadaan hieman enemmän käsitystä salametsästyksestä.
     Salametsästäjät perustelevat puuhiaan paitsi petojen aiheuttamilla vahingoilla myös niiden vaarallisuudella. Siinä on liioittelun makua. Kuusi vuotta sitten karhu tappoi Ruokolahdella ihmisen. Se oli ensimmäinen kerta Suomessa sataan vuoteen.
     Tapahtumien kulku on hahmoteltu myöhemmin: Lenkkeilijä yritti ilmeisesti juosta karhua pakoon ja hämätä sitä heittämällä paitansa emokarhun päälle. Karhu juoksi miehen kiinni, mutta ei raadellut tai purrut uhriaan. Kuolinsyyksi paljastui ns. ilmakuoppa. Karhun kynsi oli tehnyt miehen kaulalaskimon kohdalle pienen reiän, jonka kautta tämän verenkiertoon ja sydämeen pääsi ilmaa.

Juha on liikkeellä!
     Tutkimusapulainen Markus Suominen soittaa hälytyksen, vaikka kello on vasta 18.30.
     Kylläpä Juha on noussut aikaisin päivälevoltaan. Ja matkaa Suomisen luo syvälle metsään on vielä parikymmentä kilometriä.
     Rajan pinnassa on haaska, jossa Juha-karhu on vieraillut edellisyönä. Sen radiopanta on tarkoitus vaihtaa moderniin satelliittipantaan.
     Juha on noussut vahvaksi ehdokkaaksi Kuukausiliitteen julkkiskarhuksi, koska Sotkamossa hirvenraadolla on ollut hiljaista. Karhuja ei ole näkynyt kahteen yöhön.
     Ronkainen ja tutkimusapulaiset Leo Korhonen ja Reima Ovaska kiirehtivät maastoautollaan pitkin Kuhmon mutkaisia sivuteitä ja ehtivät asemiin ennen Juha-karhua. Markus Suominen onkin jo viritellyt nuotion mäntykankaalle.
     Eväät otetaan esiin, ja Ronkaisen vainukoirat sidotaan kiinni Kainuun mäntyyn.
     Ovaska seuraa antennilla Juhan liikkeitä. Vastaanotin raksuttaa kiihkeästi. Se kertoo, että karhulla on vauhti päällä. Suunta on hyvä, suoraan kohti haaskaa.
     "Tuli kiire sialle", Suominen arvelee, mutta panee kuitenkin kahvipannun porisemaan kepin nokkaan. "Eihän ne koskaan tule ennen kuin me ruvetaan kahvihommiin", hän vitsailee.
     Pari viikkoa aikaisemmin vaihdettiin samalla haaskalla panta Sasta-karhulle. Juhakin piipahti silloin syömässä sianruhoa, mutta joutui pienempänä väistymään Sastan tieltä. Juha vaihtoi maisemaa, kaatoi hirven tien poskesta ja pisteli suihinsa.
     Juhalle laitettiin panta kolme vuotta sitten. Se on elellyt aika paljon Venäjän puolella, eikä sen liikkeitä ole siksi kovin paljon seurattu. Kolme vuotta sitten se painoi vain 125 kiloa.
     "Nyt se on varmaan jo kakssatanen", Ronkainen arvelee.
     Kahvi on jo onnellisesti kupeissa, eikä kojussa haaskan lähellä pyssyn kanssa makailevalta tutkija Antero Hakalalta ole vieläkään tullut ilmoitusta.

Tällä nuotiolla kerrotaan varmasti Suomen parhaat karhujutut. Niissä karhut ovat persoonallisuuksia, joilla on oma luonne, omat tavat ja temputkin.
     Lämpimästi muistellaan sitäkin karhua, joka oli niin ovela, että osasi kävellä takaperin omia jälkiään pitkin, kun se yritti hämätä kintereillä vaanivaa inhaa salametsästäjää. Ei ikävä kyllä onnistunut.
     Entäs sitten Juro, siinä vasta oli erikoinen karhu.
     Juro houkuteltiin häkkiin syötin avulla. Kun Ronkainen aamulla lähestyi karhua, se ei ryhtynyt ärisemään vaan heittäytyi häkin lattialle ja peitti käpälällä silmänsä.
     Ronkainen luuli, että karhu kuolla kupsahti järkytyksestä siihen paikkaan. Hän tökki karhua häkin läpi ja kiskoi sitä turkista. Ei reaktiota. Sitten Ronkainen huomasi, että Juro kurkisti varovaisesti käpälän alta. Saman tien se peitti suurella tassullaan silmänsä uudelleen.
     Sen jälkeen Juro on ollut kolmesti häkissä ja joka kerta se on käyttäytynyt samalla tavalla. Olisikohan emokarhu opettanut sille pentuna, että kohdatessaan ihmisen on parasta esittää kuollutta?
     Karhuseurassa Juro ei ollut mikään ujostelija, vaan pahansisuinen tappelija, joka otti samankokoisten urosten kanssa yhteen niin, että metsä raikui.
     Lerpan veroinen riitapukari se ei sentään ollut. Lerppa oli pieni ja ruipelo uros, mutta aina haastamassa tappelua isompiensa kanssa. Ja aina se sai köniinsä. Lerppa oli täynnä arpia ja kolhuja, ja sitten eräänä keväänä se ei enää ilmestynyt haaskalle. . .Ehkä se oli ärsyttänyt isompaansa yhden kerran liikaa.
     Täsmälleen päinvastainen tyyppi oli Ruski. Iso ja komea kontio, mutta tavattoman arka. Jos haaskalle pyrki toinen karhu, vaikkapa vain pieni erauspentu, Ruski luikki pakoon.
     Ehkä kummallisin tapaus oli nimettömäksi jäänyt karhu, jonka Ronkainen näki monta kertaa eräällä haaskalla. Joka kerralla sillä oli seuranaan susi. Susi ja karhu olivat kavereita ja ruokailivat yhdessä.
     Iso ruskee oli myös poikkeus. Se oli toisille karhuille aina lempeä ja hyväntahtoinen. Se päästi pienemmät karhut ruokailemaan samaan aikaan ja leikki ja peuhasi niiden kanssa.
     "Lerpan kanssa se ei kyllä koskaan sattunut samalle haaskalle. Mitähän siitä olisi syntynyt", Ronkainen miettii.
     Ronkaisen suosikkikarhu on Rusko, jonka hän on tuntenut vuodesta 1992 saakka.
     Rusko on kaunis karhu, jolla on keväisin kummallinen tapa makailla saaliin päällä.
     "Kuvasin Ruskoa monena vuonna. Se tuli keväällä haaskalle ensimmäisenä. Me tavallaan makailtiin siellä korppien keskellä yhdessä. Minä kojussa ja se raadon päällä."
     Kerran Ronkainen havahtui kojussa siihen, että kuvausaukkoon aseteltu kamera liikahti. Sitten kamera rysähti lattialle ja Rusko työnsi kuononsa sisään aukosta. Onneksi sen uteliaisuus lopahti ajoissa, ja se palasi syömään haaskalle.
     Viime syksynä Ruskolle vaihdettiin panta. Silloin huomattiin, että sillä oli ilkeä ampumahaava lavan seudulla.
     Tänä keväänä se kuitenkin nähtiin taas makailemassa keväthangella hirvenraadon päällä, ilmeisesti täysin toipuneena.

Radiovastaanottimesta kuuluu naksutusta.
     "Loittonee", Ovaska sanoo.
     "Taisi peitellä haaskan ja lähteä kiimahommiin", Ronkainen hätäilee.
     Ei sentään. Pian signaali voimistuu jälleen. Heikkeneminen johtui vain maaston muodoista.
     Kello on 21.20, ja Ronkainen on varma: "Kyllä tämä nyt onnistuu!"
     Kaikki on valmiina. Sitten kun tulee tieto, että karhu on nukutettu, ryhmä lähtee ajamaan haaskalle maastoautolla. Siihen on lastattu tarpeellinen varustus: Kaksi kivääriä, vaaka ja kolmijalka, jolla karhu saadaan hilattua punnittavaksi. Laukku, jossa on valikoima mittoja ja pihtejä. Nukutetulta karhulta napsaistaan pois jäämähammas, jonka avulla voidaan määrittää ikä.
     Samaan aikaan kolmen kilometrin päässä kojulla alkaa tapahtua. Antero Hakala valpastuu.
     Kojun vasemmalla puolella on rinne, jossa kasvaa tiheä männikkö. Sieltä alkaa kuulua peipon vimmattua varoittelua. Hakala tietää pitkän kokemuksen perusteella, mitä se tarkoittaa: nelijalkainen peto lähestyy. Lentoon lehahtavat myös samaan männikköön yöpuulle asettuneet parikymmentä korppia, jotka ovat alkuillasta juhlineet sianlihalla.
     Hakala laittaa aseen ampumavalmiiksi.
     Esiin työntyy karhun jyhkeä, pyöreäkorvainen pää. Se vetää sieraimiinsa muutaman tunnustelevan nuuhkaisun. Kaikki tuntuu olevan kunnossa.
     Karhu kömpii kohti haaskaa samaa polkua, joka on aikaisempina öinä osoittautunut turvalliseksi reitiksi. Monet karhut ovat niin varovaisia, että astuvat jopa samoihin tassunjälkiin.
     Kojulta on matkaa haaskalle viitisentoista metriä. Onneksi on näin valoisaa, Hakala ajattelee odottaessaan, että karhu kääntyy sopivaan asentoon.
     Viimeiset auringonsäteet hehkuvat sen niskakarvoissa. Karhu on vaalea, aikuinen uros, mutta pienikokoinen.
     Kaulassa näkyy selvästi panta, ja korvamerkitkin näkyvät: se on Juha.
     Hakala painaa liipaisinta, ja ilmakivääri tuhauttaa nuolen matkaan. Se lentää kaaressa ja tupsahtaa kaulan tyveen. Hyvään paikkaan, Hakala onnittelee itseään.
     Karhu pomppaa pystyyn ja mörähtää. Se säntää rinteeseen.
     Hakala soittaa Ronkaisen matkapuhelimeen.
     Nuotiolla tulee kiire. Miehet ryntäävät autoon ja kaasuttavat sora roiskuen kohti karhua.
     Karhu on juossut kauas. Viheliäisen pusikon läpi, puron yli ja vieläkin kauemmaksi. Koirilla on vaikeuksia saada kunnon vainu, kosteassa maastossa.
     Sitten, melkein tunnin kuluttua Juha löytyy. Karhu on juossut yli kilometrin ennen kuin se on tuupertunut parinsadan metrin päähän itärajasta. Rajan takana se olisi saanut nukkua rauhassa.
     Miehet pääsevät lähelle ja pelästyvät. Karhuhan on hereillä! Se liikuttaa päätään ja seuraa koirien liikkeitä.
     Hakala kiertää karhun taakse ja lasauttaa uuden nuolen, jossa on sopiva sekoitus unilääkettä ja rauhoittavaa ainetta. Se tehoaa nopeasti, karhu uinahtaa kymmenessä minuutissa. Se saa kaulaansa Kuukausiliitteen kustantaman satelliittipannan, ja sille tehdään asiaankuuluvat tieteelliset toimenpiteet.
     Miehet palaavat nuotiolle puolilta öin.
     "Ensimmäinen kerta, kun karhu ei ollutkaan nukahtanut", Ronkainen ihmettelee. Ruiskun tutkiminen selvitti, että mäntä oli juuttunut, osa nukutusaineesta oli jäänyt ruiskun säiliöön.
     Juha on edelleen pienikokoinen, se painaa vain 150 kiloa. Se on jo kuusivuotias, joten pienikasvuiseksi taitaa jäädäkin.
     "Kakssataa tekee tiukkaa", Korhonen arvelee.
     "Mutta niin se vain iski aikuisen hirven, vaikka on varmasti saalistaan kevyempi", Suominen kehaisee.

JOUNI K. KEMPPAINEN / Helsingin Sanomat