Kirjoittaminen antoi uudenlaisia vapauksia, sanoo elokuvaohjaaja Simo Halinen
"Ei se ihan vahinko ollut, mutta ajattelematta sen kummemmin huomasin vain, että olinkin kirjoittamassa romaania."
Näinkin voi käydä. Ainakin ohjaaja-käsikirjoittajalle, joka on aina kirjoittanut paljon.
Simo Halinen alkoi ensin työstää elokuvan käsikirjoitusta, ja tapansa mukaan hän teki sitä ensin kaunokirjallisessa muodossa. Syntyi 50-sivuinen novellintapainen teksti, joka muutaman koelukijankin mielestä alkoi muistuttaa etäisesti romaanikäsikirjoitusta.
Pian se kulki omia polkujaan, kuten Halinen kuvailee, ja kahden ja puolen vuoden työn jälkeen
Idänsydänsimpukka ilmestyi kansien välissä.
Haliselle romaanin kirjoittaminen oli käänteentekevä kokemus. Vapauttavakin.
"Elokuvan lainalaisuudet ovat toisenlaisia kuin kaunokirjallisuudessa. Romaanissa menneisyyden ja ihmisten ajatusprosessien kuvaaminen on niin vaivatonta", hän sanoo.
"Olen myös oivaltanut, miksi niin moni romaanifilmatisointi on aika köyhä."
Halinen on ohjannut yhden pitkän elokuvan,
Cyclomanian (2001). Se oli etupäässä nuorille suunnattu elokuva, ja vaikka siinä olikin Halisen käsikirjoitus, se ei ehkä ollut aivan tekijänsä näköinen.
Sen sijaan aiempi puolipitkä draama
Minerva (1997) tulee mieleen
Idänsydänsimpukkaa lukiessa. Minervan naispääosaa näytteli tuolloin tuore kasvo
Vera Kiiskinen, ja siinäkin oli Halisen oma käsikirjoitus.
Minerva kuvasi päällisin puolin epädramaattisia tapahtumia muutaman ihmisen välillä, ja jo noihin aikoihin Halinen pohti, miten tunteita ja tuntemuksia voi esittää elokuvassa.
Idänsydänsimpukka porautuu erään avioliiton perustuksiin ja siinä samalla myös sisarussuhteeseen.
Romaanissa Halisen elokuvatausta näkyy ja ei näy.
"Kun ymmärsin kirjoittavani romaania, lähdin siitä, että en kirjoita kuvaillen. En tuntenut tarvetta käyttää kuvia, sen sijaan halusin päästä käsiksi ajatusrakenteisiin."
Esimerkkinä hän mainitsee Astan psykoottisen monologin, jollaista ei elokuvassa voisi oikein edes kuvata.
"Romaanissa voi mennä suoraan vaikeidenkin asioiden ytimeen. Ja lukija voi kulkea kirjassa haluamallaan tavalla", Halinen kuvaa eroja elokuvaan. Hän toteaa, että kuvaa rasittaa sen peilimäinen tapa toistaa todellisuutta; se ei jätä mitään arvailujen varaan.
Tai se voi jättää, mutta se vaatii ohjaajalta taitoa.
"Leikkauksellisesti ja auditiivisesti romaanini saattaa sen sijaan muistuttaa elokuvaa", Halinen kertoo. Hän tarkoittaa lukujen sitomista toisiinsa ja muun muassa päähenkilöiden tapaa puhutella toisiaan monologeissa.
Vaikka romaanin näkökulmat vaihtuvat, sitä lukee helposti nykymiehen vuodatuksena - ehkä pelkästään siksi että kirjailija on mies. Halinen itse huomauttaa vain, että nykyään tuntuu olevan kysyntää miesten näkökulmalle.
"Yritin luodan prisman, josta näkee kokonaiskuvan."
Avioliittokuvaukset ovat aina aikansa lapsia:
Ingmar Bergmanit,
Strindbergit,
Ibsenit ja muut. Mistä tunnistaa 2000-luvun avioliittokriisin?
"Mies kokee olevansa naisen määrittelemä. Nainen on hyväksynyt miehisten arvojen mukaisen roolin", Halinen pohtii ristiriitaa.
"Kirjan sisarukset Asta ja Ella edustavat myös eri sukupolvia. Uskon, että 1960- ja 1970-luvuilla syntyneet naiset ovat erilaisia. 60-luvulla syntyneille tietyt asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä."
Mukana on myös lapsi, pariskunnan kouluikäinen tytär Siiri. Halisen mielestä tarinaa ei olisi kannattanut kertoa, ellei lasta olisi, sillä häntä eivät kiinnosta vain aikuisten keskinäiset ihmissuhdesotkut.
"Pienellä lapsella on taipumus kantaa panteismia mukanaan. Halusin hänen kauttaan tuoda mukaan arkaaisen tason."
Halinen on juuri kuvannut kaksiosaisen tv-elokuvan
Hokkasen näköinen nainen, joka nähdään ensi vuonna TV1:ssä. Käsikirjoitus on tällä kertaa syntynyt kolmen hengen yhteistyönä: Halisen,
Michael Baranin ja
Vilja Roihun.
"Romaanin jälkeen olen ohjannut eri tavalla. Kirjoittaminen jotenkin avarsi minua."
LEENA VIRTANEN / Helsingin Sanomat
Arvio teoksesta:
Idänsydänsimpukka
Ote
kirjasta>>
