Aki Salmelan esikoiskokoelma leikkii muodonmuutoksilla,
viittauksilla ja kliseillä
On munankuori, joka sulkeutuu melonin sisään, joka vierähtää
lääkemurskaimeen, joka muuttuu radioksi. Helsinkiläisen
Aki
Salmelan (s. 1976) Elegia-nimiset runot ovat kuin
Harry Smithin
kokeelliset animaatiot 1960-luvulta. Tai kuin se vanha kansanloru, jossa on
"hiiri, joka möi sen mallaspussin, joka oli talossa, jonka rakensi
Jussi".
Esikoisrunoilija itse kieltäytyy tulkitsemasta runojaan
tämän enempää. "Teksti on nyt tässä, luovutettuna",
Salmela sanoo ja selailee kokoelmaansa
Sanomattomia lehtiä.
"Jos kirjoittaja lähtee analysoimaan omia
runojaan, ollaan väärillä raiteilla. Tekijä on aina vähän
ulkopuolinen omille teksteilleen. Ja niin on hyvä." Salmela puhuu
lyhyesti ja nopeasti, melkeinpä kuiskaten. Sanottavansa hän kiteyttää
paljon puhuviin päälauseisiin - niin kuin runoissaankin.
"Kirjoitan paljon, pidän siitä",
Salmela vastaa, kun häneltä kysyy runokokoelman syntyvaiheista.
Runot on kirjoitettu kuluneen kolmen vuoden aikana, monet toissa syksynä,
jolloin Salmela asui Pietarissa ja työskenteli Suomen konsulaatissa.
"Minusta ei ollut pikkuvirkamieheksi, kyllästyin melko pian. Tosin
se, että sai olla Pietarissa, hyvitti melkoisesti."
Salmela lukee paljon, kirjoittaa ja kääntää.
"Käännän ihan omaksi iloksenikin. Se, mitä julkaisen,
on vain suppea valikoima kaikesta siitä tekstistä, jonka kanssa
painin."
Salmela on opiskellut kaikenlaista: tovin avoimessa
yliopistossa ja kriittisessä korkeakoulussa, hetken animaatiota Sinisellä
verstaalla, kuukauden verran tiibetinbuddhalaisuutta Pohjois-Intiassa, jonkin
verran venäjää ja filosofiaa.
Tämän vuoden keväällä
ilmestyi
John Ashberyn runokokoelma
Valveillaoloa
Salmelan suomentamana, ja Tuli&Savu-runolehden toimittajakuntaan kuuluminen
tarkoittaa sekin erilaisten runotekstien kääntämistä.
"Kääntäminen on oikeastaan
vain intensiivistä lukemista. Parhaimmillaan se tarjoaa uusia näkökulmia
omaan työhön."
Sanomattomia lehtiä -kokoelman
sivuilla on paljon lainauksia ja viittauksia, nimeltä mainittuja ja mainitsemattomia
runoilijoita, joiden innoittamina runot ovat syntyneet. "En pelkää
vaikutteiden saamista tai ottamista, se kuuluu asiaan. Runoni pitävät
sisällään varmaan kaiken sen, mitä niiden kirjoittamisen
aikana olen lukenut ja nähnyt. Toivoisinkin, että runojeni lukijalle
tulee siellä täällä epämääräisiä
tunnistamisen hetkiä."
"Minulla on kokeellinen asenne kirjoittamiseen. Etsin
ja käytän erilaisia tapoja kirjoittaa." Runo
Tunti Pietarissa
kuvaa tuntia kyseisessä kaupungissa, ja se on myös kirjoitettu yhden
tunnin aikana.
"Aikamerkinnät sivun marginaalissa
dokumentoivat runon syntymishetken. Ajankulku pakottaa runon eteenpäin,
jolloin syntyy jotain hyvin spontaania. Toinen ääripää
kirjoittamisessani ovat kollaasit, joita työstän tietyn periaatteen
mukaan. Välille mahtuu toki paljon muutakin."
Runo on Salmelan mielestä ihanteellinen
muoto: vapaa ja altis hyvinkin monenlaiselle luennalle. "Runo tuntuu
luontaiselta ja minulle aika helpolta muodolta, vaikka en rajoitakaan kirjoittamistani
yksinomaan runoon."
Salmela kirjoittaa lähes kaiken tietokoneella.
"Olen kirjoittanut joitakin runoja lyijykynällä paperille.
Ne ovat poikkeuksia." Yksi tällainen runo on
Nihilisti,
jonka hän kirjoitti Venäjällä, ystävänsä
opiskelija-asunnon hetekalla.
"Vietin perivenäläistä iltaa
Majakovski-kirjan ja kädenlämpöisen oluen
kera. Yhdistelmä osoittautui varsin hedelmälliseksi. Tulin kirjoittaneeksi
monta liuskaa hyvin musikaalista runoa, jossa on kenties pieni ripaus tuota
kuulua slaavilaista melankoliaa."
Salmela haaveili aikoinaan kuvataiteilijan työstä.
Runokokoelma onkin saanut vaikutteita muun muassa dadaismista, ja mustanpuhuva
kansi sanomalehdestä leikattuine kirjaimineen tuo mieleen
Max
Ernstin.
"Kansi tuntuu soveliaalta tälle kokoelmalle,
siinä on tiettyä melankoliaa. Vaikka eivät runoni ole koskaan
pelkästään surumielisiä, niihin liittyy aina ironiaa,
huumoria tai muita vivahteita."
Salmela leikkii sanonnoilla ja kuluneilla lauseilla;
klisee-sanakin vilahtaa useammassa kuin yhdessä runossa."
"En pelkää klisettä, käytän
kyllä. Mutta runoni eivät halua olla kliseisiä, ja siinä
on tietty ero. Taisi olla
Umberto Eco, joka sanoi, että
kaksi klisettä on yksinkertaisesti tylsää ja banaalia. Mutta
kun koolla on sata klisettä, ne alkavat keskustella ja viettää
yleistä jälleennäkemisen juhlaa."
PÄIVI LEHTINEN / Helsingin Sanomat
Arvio teoksesta:
Sanomattomia
lehtiä
Ote
kirjasta>>
