Simo Halinen on tarkka ja puhelias kertoja
Kypsä ja täyteläinen ihmissuhderomaani sopii tähän aikaan: liki koko ajan siinä sataa, ollaan syksyisellä merellä tai tutkitaan vesieliöitä.
Tunnelma ei voisi olla kauempana Halisen
Cyclomania-elokuvasta jossa pyöräiltiin ja rakastuttiin Helsingin kesässä, mutta ovathan ihmisetkin erilaisia.
Idänsydänsimpukan historioitsijan, arkkitehdin ja meribiologin elämässä on moni asia jo takanapäin.
Siltä ainakin tuntuu, kun pienen tytön vanhemmat huomaavat vellovansa epämääräisessä elämänpettymyksessä. Haastava työ, hieno koti, seksikin tuntuvat niin haaleilta ja väljähtyneiltä, että jonkin on pakko liikahtaa.
Klassinen, vahingossa kuultu lause rakastajan hankkimisesta pyöräyttää isot pyörät pyörimään. Eipä ole enää tylsää! Entä selviääkö kukaan murskaantumatta?
Draaman osapuolia ovat Eero, hänen vaimonsa Ella ja tämän pikkusisko Asta, sivistyneitä aikuisia kaikki. Vihanpuuskassa Eero pettää Ellaa, sitten hämmennyksissään rakastuu Astaan. Kun Ella saa tietää syrjähypystä, hän on samalla kertaa raivoissaan, surullinen ja voitonriemuinen: ehkä avioerosta alkaa hänellekin uudenlainen elämä.
Halinen kertoo saippuaoopperalta kuulostavaa tarinaa intensiivisesti, joka osapuolen kautta. Kaikki ovat sinänsä miellyttäviä yksilöitä, jotka yrittävät tehdä oikein. Silti he samalla vahingoittavat toisiaan.
Halinen on puhelias mutta tarkka kertoja, ja välillä hyvinkin elokuvaohjaajamainen: ensin henkilöitä liikutellaan tiukassa järjestyksessä, sitten heidän annetaan villiintyä sisäisiin monologeihin, jotka melkein syöksyvät sivulta syliin.
Halinen rakentaa myös selkeää aateromaania siitä, miksi modernien ihmisten suhteet menevät usein metsään ja miksi naisten ja miesten välillä on niin paljon vihaa. Henkilöt kaivautuvat syvälle sukupuolten erilaisiin käsityksiin elämästä.
Eeroa kalvavat häneen jo pienenä ohjelmoitu syyllisyys ja tuoreempi tuntu siitä, ettei mies nykymaailmassa riitä. Patoutunutta aggressiota naisten marttyyriutta vastaan on paljon - ja myös se syyllistää heti.
Ellakin hahmottaa maailmaa lapsuuden kautta: hän on poissaolevan uraisän tyttö. Monelle modernille naiselle tyypillisesti hän pyrkii hallitsemaan ympäristöään sekä työssä että kotona mutta on toisaalta kroonisesti vihainen siitä, että joutuu tekemään kaiken itse.
Vieraantumattomin henkilö on Asta, joka (myös monen naisen tavoin) yrittää luopua suorittamisesta ja haaveilee "talosta maalla, lapsista, eläimistä". Helppoa se ei ole, ja siksi Asta tasapainottelee sekä raskaaksi tulon että oman mielenterveytensä rajalla.
Romaanin mereen liittyvä vertauskuvallisuus tekee siitä mahtipontisen. Tarpeen olisivat oikeastaan vain saari, jonne henkilöt menevät suhteitaan selvittämään, ja myrsky, josta he selviävät.
No, ehkä myös nimen pikku simpukka, joka jää henkiin, kun joku huomaa heittää sen veteen. Eihän rakkauskaan idä uudelleen, ellei sitä päätetä auttaa.
Ensin tarvitaan kuitenkin ihme: Eeron ja Astan hävytön, puhdistava intohimo. Halinen antaa sen toimia samanlaisena katalysaattorina kuin alun vahingossa kuullun lauseen, mutta toiseen suuntaan. Järkytys pakottaa kaikki ajattelemaan, punnitsemaan ja valitsemaan uudelleen.
Kirjailijan optimismissa on sota-ajan henkeä - kolhiuduttiin, mutta pysyttiin hengissä. Ja loppukuva laiminlyödystä pikkutytöstä kissanpentuineen on suoraan sanoen naiivi.
SUVI AHOLA
Simo Halisen haastattelu:
Ei tullut elokuvaa, tuli romaani
Ote
kirjasta>>
