Marjo Niemen esikoisromaanin päähenkilö on sielukas nopsajalka
Marjo Niemen esikoisteos
Juostu maa on ulkomitoiltaan pienikokoinen, kaunis kirja. Jos miettii sen sijoittamista nykyproosan kenttään, kannattaa ottaa käyttöön vanha kunnon pienoisromaanin käsite, eikä yksin sivumäärän vuoksi.
Niemi ei kirjoita näet sarjallista pätkäproosaa vaikka käyttääkin kahden näkökulman vuoroparia.
Juostu maa on voimakkaasti keskitetty aikaan, paikkaan ja havaitsevaan tietoisuuteen. Myös kirjan tyylin ykseys viittaa klassiseen pienoisromaaniin.
Romaanin maailma on paperitehtaan varjossa elävä yhteisö jossakin Suomen taajamassa. Sen sielu on 10-vuotias tyttö nimeltään Syksy, siskot ovat Kevät ja Talvi.
Isä ja äiti tekevät tehtaalla kolmivuoroa, samoin lähellä asuva isän veli Kalevi. Kivenheiton päässä elelee vielä mummu, Syksyn elämän lämmönlähde ja turva.
Tarinaa kerrotaan yhden loppukesän vuorokauden mittaan ja ajallisesti se pakittaa menneisiin vuosikymmeniin aina Syksyn vanhempien lapsuuteen saakka.
Syksy kertoo maailmaansa kuin perheen reunalta. Hän tuntee erillisyyttä vanhemmistaan ja sisaruksistaan.
Muiden katseissa hän on tuittupää, ylpeä, vähäpuheinen mutta sisukas lapsi. Hänessä on myös poikatytön stigmaa: Syksy käyttäytyy väliin aggressiivisesti, väkivaltaisestikin. Tanhuryhmässä niiailu on äidin toiveista huolimatta mahdoton harraste tälle tytölle. Kalevi vertaa häntä ihaillen poikaan: "Likalla on ylpeys, nuoren jolpin ylpeys."
Juokseminen on elementti, joka liittää tytön setäänsä, entiseen juoksijalupaukseen.
Keski-ikäinen yksineläjä valmentaa pientä nopsajalkaa, joka on kuin syntynyt juoksijaksi: "Se viihtyi yksin niin kuin yleisurheilijan kuuluukin ja se tykkäsi rääkätä itseään. Sen lisäksi siltä puuttui tekemistä, niin kuin minultakin. Mikä sen muuten olisi saanut juoksemaan, nuoren likan, kuin tylsä elämä?"
Kalevi on oikeassa. Syksyssä tulee kerrotuksi hienosti nuoren tytön psyyken suhde fyysisyyteen, halu ottaa kirjaimellisesti jalat alleen ahdistavasta maailmasta. Liike on ruumiin nautinto ja mielen pakopaikka tytölle, jonka perheessä niukat olot ja vanhempien alakulo tukkivat lähisuhteiden turvan.
Jos on Syksyn perheen ilmapiiri tumma, niin kovalta näyttää myös Kalevin taustakuvio. Lapsuus ison katraan vastuullisena esikoisena nousee tarinaan muistiläikkinä: äidin toistuvat synnytykset kotona ja niihin liittyvä kaaos, poissaoleva isä, köyhyys ja häpeä. Marjo Niemi osaa kertoa luokkaerosta ja todellisesta köyhyydestä laahuksineen alleviivaamatta ja hyvin.
Kalevia ei vaivaa mikään erityisesti, mutta olemisessa ei vain tunnu tarpeeksi kiinnipitoa. "Minä en ole elämässäni saanut mitään aikaiseksi", miettii perheetön paperikoneen käyttäjä.
Romaanin ajatus ihmisten kaltaisuudesta on sattuva. Olo elämän ulkojäsenenä tuntuu aivan samalta aikuisesta ja lapsesta.
"Minä en voi sille mitään mitä täällä tapahtuu", ajattelee puolestaan Syksy. Yhdessä he kertovat yksinäisen ihmisen muotokuvaa.
Marjo Niemen esikoisen kehykset ovat synkeän oloiset, mutta pienoisromaani päättelee sentään valostuvaan maailmaan kun Syksy ja Kalevi löytävät toisensa.
Juostu maa on hieman kapea ja kehittelemätön tarinassaan, mutta se mitä siinä on, kerrotaan erinomaisen paneutuneesti ja hyvin.
Lapsen aistimusten ja ajattelun kuvaajana Marjo Niemi onnistuu parhaiten. Syksyn monologi värittyy hienosti tyylitellen lapsen kielen piirteillä: ryntäilevä, lähes runollinen syntaksin poljento kuljettaa havaintoja, joiden sanallistaja on tarkkaa tarkempi. Vain näin kirjoitettu romaani kestää toisen lukukerran.
Vaikka sen tarinan vaiheet ovat yhtä ahdinkoa, ei niistä puutu huumori. Kalevin itsemurhahanke pitkittyy - onneksi - kun kaiken aikaa löytyy pientä laitettavaa ennen h-hetkeä.
Mansikkamaa on kasteltava, ja pitäisikö se huussikin tyhjentää...
Esikoiskirjailijaksi Marjo Niemellä on harvinaisen selkeä eetos. Elämässä näyttää parhaiten pitävän kiinni toisten ihmisten kantaminen, ja kääntäen: uskallus tulla autetuksi.
MERVI KANTOKORPI
Marjo Niemen haastattelu:
"Kirjoitan ajattelun kokemisesta"
Ote
kirjasta>>
