Mustalaistyttö eli kuusikymmenluvun Suomessa "kirottua ja siunattua" elämää
Suomalaista romanikirjallisuutta ei juuri ole: tiedän
Veijo Baltzarin ja muistan
Tuula Saarron, vaikkei hän syntyjään romani olekaan.
Myös
Kiba Lumbergin muistan jo 1970-luvun lopulta kuvataiteilijana, joka oli irronnut kulttuuristaan. 1990-luvulla hän käsikirjoitti tv-sarjan
Tumma ja hehkuva veri ja aiheutti romaniväestön keskuudessa loukkaantunutta kohinaa.
Esikoisteos ilmestyy kuitenkin vasta nyt. Ihmettelen, miksi. Sehän kuvaa 1956 syntyneen Lumbergin lapsuuden aikaa ja mustalaiselämää 1960-luvun Suomessa - eli asioita, joista hän on kuvataiteilijana kertonut vuosikymmeniä. Ei voi olla miettimättä, onko romanikirjoittajalla täällä vieläkin joitain erityishankaluuksia saada tekstiään julki.
Etenkin, kun
Musta perhonen on kirkkaasti minkä tahansa julkaisukynnyksen ylittävä pienoisromaani.
Ilmaisussaan se ei juuri pyri hätkäyttämään. Tarina mustalaisperheen levottomasta elämästä lähtee liikkeelle aikuisuudesta, jossa minä-kertoja kuulee äitinsä kuolleen.
Muistot tunkevat pintaan ja rakentuvat kronologiseksi tarinaksi pienestä Memesa-tytöstä. Tämä elää lapsen elämäänsä, tarkkailee ympäristöään ja sukuaan ja sen kovia lakeja. Vähitellen tytön päässä kirkastuu ajatus, ettei hän voi kasvaa naiseksi kulttuurissa, jota omat traditiot niin tiukasti ja epäoikeudenmukaisesti määräävät.
Memesaa seurataan viisivuotiaasta murrosikään ja siihen päivään, kun hän karkaa, astuu junaan ja aloittaa uuden elämän.
Tekstissä on yhtäältä johdonmukainen lapsinäkökulma, toisaalta se rönsyää romanikulttuurin tunnekylläisyyttä.
Näiden kahden yhdistelmä on viehättävän ristiriitainen: välillä lapsi kuvaa kamaliakin asioita aivan lakonisesti, välillä repii mielessään hiuksiaan ja vääntelee käsiään.
Romaniyhteisöä Lumberg kuvaa kaunistelematta. Eletään järjestäytyneen yhteiskunnan reunamilla, sen viheliäisistä armonpaloista. Kun kunnan perheille osoittamat taloröttelöt lahoavat, muutetaan seuraaviin, yhtä kylmiin. Pimeää viinaa myydään, koska valkolaisnaapurit sitä niin hanakasti ostavat, ja säännöllisin väliajoin poliisi käräyttää koko sakin.
Luonnollisesti on verikostoa, hevosia ja tangolaulua, mutta - miten mielenkiintoista! - myös homoseksuaalisuutta ja tarinoita sodasta, hyvin toisenlaisia kuin valtaväestöllä.
Humoristi Lumberg ei ole, vaikka kiihkeiden ihmisten epätoivoisissa toilauksissa on välillä mykkäfilmin komiikkaa.
Kuvataiteilijan romaaniksi
Mustan perhosen tunnistaa hyvin, niin visuaalisesti ja ennen kaikkea monivärisesti se köyhien ihmistensä kovaa elämää kuvaa.
SUVI AHOLA
Kiba Lumbergin haastattelu:
"Lyijykynä on paras ystäväni"
Ote
kirjasta>>
