Pulkkinen
luo taide-elokuvaa kirjan kansien väliin
Otsikko
Ohi liitävä enkeli nostattaa heti vastareaktion.
Ei taas tätä, äijien haikailua kaikesta pahasta päästävän
naisenpuolen perään.
Hyvä uutinen: ainakaan siitä
J.
P. Pulkkinen ei kirjoita. Sen sijaan hän avaa kotimaiseen kirjallisuuteen
aika lailla uutta polkua.
Vanhaa, vaikka pikemmin mannermaista kuin kotikutoista, hänen romaanissaan
on sen kirjallishenkisyys. Yhtä tärkeää kuin mitä
sanotaan on se, miten sanotaan sekä se, mitä jätetään
sanomatta, ja tietysti ahkera viittaaminen muihin taideteoksiin.
Konkreettista mannermaisuutta edustaa tapahtumapaikka. Vähitellen se
tarkentuu Budapestiksi.
Loppua kohden lähihistorian myös poliittisten suhdanteiden muutokset
nousevat henkilöiden ja heidän suhteittensa tärkeäksi
taustaksi. Niistä kerrotaan mahdollisimman vähän mutta juuri
riittävästi.
Maata ja kaupunkia keskeisempi näyttämö juontuu
kuitenkin harvinaisesta lavennuksesta äänien maailman suuntaan.
Se tapahtuu erään perinteikkään elokuvastudion puitteissa.
Useimmat romaanin keskushenkilöt tekevät elokuvia ja puhuvat niistä,
elävät elokuvien kautta. Sen minkä enää elävät,
tai ovat koskaan eläneet.
Sillä äidin, vanhuuttaan osin jo ajasta erkaantuneen käsikirjoittajan,
sekä hänen tyttärensä, äänisuunnittelijan, haparoivien
kohtaamisten myötä mukaan ujuttautuu myös sukupolviromaanin
tuntua. Vai pitäisikö sanoa yksinkertaisesti perspektiiviä,
syvyyttä.
Yksi romaanin juonne on se, että sukupolvien ketju on
katkeamassa. Vastaavasti myös elokuvatuotannon puolta uhkaa katkos, kun
käsityöläisyys ja perinteet joutavat museoon amerikkalaisen
filmiteollisuuden, rahan, tehokkuuden ja yhdenmukaistamisen paineen tieltä.
Unkarin näköisessä maassa politiikka
ehkä vapautui, mutta taide saa väistyä markkinatuotteiden jaloista.
Ihan näin yksioikoisesti
Ohi liitävä enkeli ei sentään
saarnaa, mutta tällainen perusvire siellä kyllä lymyää
yksilöiden melko vapaasti liihottavien mielennouteiden katveessa.
Suoraviivaisesti etenevän juoniromaanin
sijaan Pulkkinen luo taide-elokuvaa kansien väliin. Kerronnan ja tunnelman
mallit ammentavat jostakin
Godardin ja alkukauden
Truffaut’n
suunnasta. Väliin saadaan mustaa rikoselokuvaa, ripaus
Tarkovskia,
Casablancan Ugarte, saksofonijazzia ja
Gloria Gaynorin
I Will Survive.
Ainekset ovat tyylikkäät, mutta eivät oikein johda minnekään.
Asian voi sanoa myös näin: Pulkkinen luo oivallisia yksityiskohtia,
jotka eivät tahdo rakentua jänteväksi kokonaisuudeksi.
Tietysti tällainen eheyden välttely saattaa heijastaa kirjoittajan
esteettistä ohjelmaa ja olla tietoinen valinta, mutta lukija kokee sen
päämäärättömyytenä. Ikään kuin
sisältöä ja näkemystä sittenkin puuttuisi.
No, kirjan useimmissa luvuissa pelkkä latautunut läsnäolo riittää
kerronnan pontimeksi. Pulkkinen luo hyvin tilanteita ja tunnelmia. Henkilöitä,
joiden ympärille rakentaa, riittää liki tuhlattavaksi saakka.
Tiheintä tekstiä syntyy kadonneen äänen metsästyksen
kääntöpuolelta, uhkapelin, rahattomuuden ja petoksen painajaisesta.
Siinä kuollut lapsi on yhtä väkevästi läsnä
kuin rahojen poissaolo, jatkuvana kiristyksen tunteena. Vaikka rinnastus on
sinänsä sopimaton, mikä osaltaan kuvastaa rinnastuksen todeksi
kokevan miehen alennustilaa.
”Silmähän tässä lajissa on kuningas,
mutta ajatelkaapas: korva olisi voinut olla kuningatar. Mikä se on nyt?
Jalkavaimo, ja huoraa lavasteissa.”
Ääntä tulee nykyisin korvat lukkoon
elokuvateattereissa. Joten ehkä
Ohi liitävän enkelin
nostalgisoiva taiteilijuuden kaipuu käy kunnon kulttuurikritiikistä.
Mutta kovin hankalasta aiheesta ja herkästi haavoittuvalla tekniikalla
Pulkkinen kirjailijanuransa aloittaa. Siitä sekä varsin kelvollisesta
suoriutumisesta hänelle kuitenkin kaikki kunnia.
ANTTI MAJANDER / Helsingin Sanomat
J. P. Pulkkisen haastattelu:
Elokuva
on unohduksen taidemuoto
Ote
kirjasta>>
