Sateen läpäisemä talo
Eero
Tuo ääni. Veden pauhu kattoa vasten. Miltei kuin sataisi sisällä. Sataa niin pirusti, että tämä saari varmaankin huuhtoutuu pian mereen.
Makaan yläkerran huoneessa ja koetan saada unen päästä kiinni, mutta vaikka kaikki on sanottu ja tehty, vaikka tajuan, että kaikki on nyt ohi, en silti saa unta.
Nousen. Vedän vaatteet ylleni ja alan tunnustella tietäni ulos huoneesta. Vaistoan teidän kaikkien kolmen unen kun ohitan huoneen jossa nukutte uupuneina koettelemuksistanne, ja hetken minut valtaa halu herättää teidät kuuntelemaan kanssani, kuunnelkaa, Ella, Siiri, Asta, kuunnelkaa sadetta joka läpäisee talon, mutta te kuulette sen joka tapauksessa, teidän unessanne sataa juuri nyt kun jatkan kapeaa, natisevaa portaikkoa alakertaan. Löydän tieni ovelle. Avaan oven ja kuulen aaltojen iskevän saaren ulapanpuoleisiin kallioihin.
Minun saareni, ainoa mitä minulla enää on. Ja vain yksi polku jota kulkea. Jatkan hapuiluani, pimeää polkua käyn sadetakkia ylleni vetäen, kunnes tajuan olevani kaivolla. Istun kannelle, saarnin alle, ja jään tuijottamaan sateen piiskaamaa pimeää.
Tämä pimeä. Mistä ihmeestä se oikein elämääni ilmestyi? Ja vain kolmessa viikossa. Kuvittelin tekeväni parannuksen, aloittavani alusta, mutta sen sijaan menetinkin elämäni kolme rakkainta ihmistä, vain kolmessa viikossa! Ella. Siiri. Asta. Limittäin, lomittain, itseeni ja teihin sotkeutuen minä menetin teidät. Heitin kaiken kauniin menemään. Koetin olla kaksi ihmistä yhden nahan vankina, koetin sovittaa kasvoilleni naamioita jotka eivät voisi koskaan minulle sopia, koetin heittää lumipallolla kuuta kuvitellen vielä osuvani, ja lopulta, niin kuin en olisi jo tarpeeksi repinyt ja riuhtonut, olin vielä hukuttaa teidät, antaa kaiken kauniin vaipua meren kylmään unohdukseen.
Mutta te ette uponneet. Vaikka lähellä olikin. Ja ehkä minun tulisi tarttua siihen. Vaan en enää tiedä, miten tarttua. Sinuun, joka et ole enää omani. Lapseemme, joka on enää puoliksi minun. Siskoosi, jonka hulluus saattoi liikkeelle oman hulluuteni, kenties vielä häntä holtittomamman.
En tiedä. En tiedä muuta kuin sen, että juuri nyt, kaikessa pimeydessään, tämä saari on minun.
Ella
Se, että te kaksi. Yhdessä.
Sateen rummutuksen takaa vaistoan askeleesi portaissa, ja vaikka kaiken pitäisi olla jo sanottu ja tehty, hetken ajan olen lähteä perääsi ja kertoa, ettei se, että te kaksi, yhdessä, edes hetken, ollut ehkä sittenkään pahinta, mutta mikä sitten oli pahinta, jään miettimään, ja annan sinun mennä.
Mikä sitten oli pahinta? Se, että iskit kiilan sinne minne sitä ei saisi koskaan iskeä? Se, että sait minut uskomaan kaiken olevan alussa vaikka olimme jo lopussa, että vedit maton altani kuin jossakin halvassa burleskinumerossa? Vai kenties tämä pelko jonka herätitte minussa? Että olen itsekkäämpi kuin haluan uskoa? Että halussani auttaa en kykene ottamaan vastaan apua?
Ei. Pahinta oli se, että vaikenit. Pidit kaiken sisälläsi. Kun me kohtasimme, sinun suustasi pulppusi ihmeellisiä, kiinnostavia ajatuksia, sinä maalasit minut sanoillasi eloon, ei kukaan koskaan ollut saanut minua tuntemaan maailmaa niin kauniiksi kuin sinä sanoinesi sait, ja vaikka sanat vuosien saatossa harvenivat ja haalenivatkin, en silti koskaan uskonut niiden katoavan kokonaan, niin että lopulta olisi vain hiljaisuus, painostava väkivaltainen hiljaisuus. Vaikenemisesi oli lopulta pahempaa väkivaltaa kuin yksikään sana voi koskaan olla, niin se on: tuhoavinta on hiljaisuus rakkaan ihmisen suusta.
Ja silti, kaiken jälkeen tuo tunne. Kun pidit minua sylissäsi hetki sitten. Mieleeni tulivat nuo hetket tällä samalla saarella, kun istuimme kaivolla ja kerroin lapsuuteni surullisen tarinan ja sinä kuuntelit. Sinun sylisi lämpö, sinun hellyytesi tuona elokuun iltana, sinun hiljaisuutesi, joka kertoi niin paljon enemmän kuin tuolloin tajusin. Hetken ajan minä tunsin saman ihmisen läsnäolon. Ja se, että sinä ja Asta... Kaipa sinussa sittenkin on pieni annos rakastavaa olentoa jäljellä. Mutta onko minussa? Enää.
Ehkä se olikin pahinta: veit minulta uskoni rakkauteen. Pitäisikö minun antaa se sinulle anteeksi? Minä en tiedä voinko antaa sitä sinulle anteeksi. Minä. En. Tiedä.
Asta
Minä taipuu. Jonkin suuremman alla. Ja tuo suuri, se voi olla niin pienestä kiinni. Pienemmästä kuin Siiri, peltohiiri, sylissäni juuri nyt. Tunnen itseni jälleen ehjäksi talossanne sateen rummuttaessa kattoa. Olen saanut varmistuksen vapautuksesta. Armosta. Teidän suuruutenne, teidän kaikkien, sinun, Ella, Eeron myös, ennen kaikkea Siirin, teidän suuruutenne, kun te pienuudessanne kykenette rakastamaan minua. Pelastamaan minut itseltäni. Sillä ylitse itsen minä taipuu ja vahvistuu. Ollakseen yksi.
Kerran minä kuulin kalojen puhuvan. Oikeiden kalojen. Sellaisten, jotka makaavat jääpedillä kauppahallissa. Kun me tulimme maalta ja te jätitte minut torinlaitaan, kun ylitin torin ja astuin halliin, tiesin juuri tuhonneeni ainoan kodin joka minulla oli koskaan ollut. Olin pilkkonut kirveellä pienen talon paratiisissa.
Silloin kuulin niiden puhuvan. Kalat alkoivat puhua minulle, ja siinä hetkessä päätin: ei enää taloja. Vain kaloja. Päätin olla ajattelematta halkaistuja taloja ja ajatella halkaistuja kaloja. Päätin elää veden alla. Sukeltaa mereemme, sen syvänteisiin, sen raskasmetallien kyllästämään maailmaan. Minun mieleni peili silloin.
Mutta elämän lävitse kulkee hiuksenhieno lanka joka ei katoa kieltämällä. Siinä sen suuruus. Sen, jonka alla minä taipuu. Minä juoksee, pyöräilee, lopulta minä lentää kuvitellen olevansa rannaton, juureton, vapaa. Mutta tuo lanka vetää toiseen suuntaan. Ja sitten joku nykäisee langasta. Eikä voi muuta kuin haukkoa henkeään löytäessään itsensä jälleen talosta jonka luulee jo pilkkoneensa säpäleiksi. Joku on rakentanut sen uudelleen, kymmenen vuotta onkin ollut yksi pitkä yö, ja minä herään; herään varmuuteen, että olen ollut aina tässä talossa, kuuluu askelten ääniä natisevissa portaissa, kahvi tuoksuu, arkinen pulina tulevasta päivästä täyttää talon, ja minä laskeudun portaat ja näen teidän hämmentyneet kasvonne keittiössä, hiuksenhieno lankani, minun perheeni, ja samassa minun rakkauteni teihin alkaa alusta.
.
Arvio teoksesta:
Idänsydänsimpukka
Simo Halisen haastattelu:
Ei tullut elokuvaa, tuli romaani
