1. Luku
Murtajat lepäsivät sohjoisessa satama-altaassa uskollisesti pareittain, keltaiset keltaisten ja siniharmaat siniharmaiden vieressä - kuten aina. Vaikka niitä katsoi korkealta, ne eivät kutistuneet.
Nainen nojasi Laivastokadun kattohuoneiston lasiseinään ja tuijotti.
Urho, Sisu, Kontio, Apu on Varma, hän hoki vanhaa lastenlorua yhä uudelleen.
- Tule pois! Käheä ääni naisen takaa jaksoi tolkuttaa. Naista yritettiin vetää käsivarresta taaksepäin.
Nainen painoi otsansa tiiviimmin höyrystyvää ikkunaa vasten. Hän käänsi päätään sen verran että näki silmänurkastaan ruumiin. Se lojui yhä sikiöasennossa kasvihuoneen lattialla. Kasvihuoneen ja olohuoneen välinen verho roikkui puoliksi pois pidikkeistään ja kaartui pitkänä samettilaahuksena ruumiin ylle. Käsivarsi oli vääntynyt luonnottomaan asentoon, sillä se oli jäänyt puristamaan verhon kulmaa. Kiiltävänmustat hiukset olivat lennähtäneet viuhkaksi kasvoille, hiuksissa pilkotti valkoisia terälehtiä ja oksennuksen tahrimassa silkkiaamutakissa liiskaantuneita kukkia, juurimukuloiden kappaleita ja multaa.
Rikoskomisario Kalle Sjöberg oli kumartunut ruumiin viereen. Mies nousi seisomaan ja silmäili otsa kurtussa lasiseinää. Ohueen villamekkoon pukeutuneen nuoren naisen siluetti toi mieleen tuulilasiin heittäytyneen perhosen.
- Sinä siellä! Elina, mies nyökäytti päätään tumman tytön suuntaan, joka oli valunut istumaan olohuoneen takaseinää vasten.
- Sinähän se olit, sinä teit ilmoituksen, vai mitä?
Mustista meikeistään ja nahka-asustaan huolimatta tyttö näytti liikuttavan nuorelta. Risaisiksi leikatut hiukset ja hämmentynyt ilme vahvistivat vaikutelmaa.
Tyttö alkoi räpytellä silmiään ja jauhaa kiivaasti purukumia.
- Emilii. Emilii. Lausutaan samalla tavalla kuin kirjoitetaan. Tytön käheä ääni ei tuntunut sopivan yhteen siloisen olemuksen kanssa.
- Joo. Minä se olin. Soitin poliisille.
- Kuka tuo ikkunaprinsessa sitten on ja mitä hän täällä tekee?
- Maana Santanen. Asuu Katajanokankadulla. Mä kutsuin Maanan tänne heti kun . . . . . . kun mä löysin Mirvan.
Sjöberg riisui muovihansikkaansa, tarkasteli pitkään käsiään ja virnisti sitten. - Ai se Santanen?
Just se, Emilii sanoi. Maana Santanen ohjaa mun gradua, ja sen lisäksi -
- Hän seisoo pahasti valon edessä, mies keskeytti tytön selostuksen. - Vie hänet kauemmaksi ja katso perään! Taitaa olla shokissa. Ambulanssimiehet ehtivät varmaan silmäillä häntäkin jossain vaiheessa.
- ”Vie kauemmaksi!” tytön ääni särähti. - Hemmetti miten?
- Maana! tyttö huudahti, kun huomasi että tämä oli kääntynyt jo puolittain huoneeseen päin.
Kun Maana oli nähnyt ruumiin ensimmäisen kerran, kaikki oli alkanut kellua. Hän liikautti varovasti jalkaansa. Koron alla risahteli valkoinen perhoskämmekkä. Murskattuja kasveja lojui kaikkialla. Kasvit oli kiskottu väkivalloin ruukuistaan, kukat irrotettu varsistaan ja paiskottu pitkin huoneistoa. Pitkin olohuoneen parkettia lojui terälehtiä ja murtuneita kukkia kuin riehaantuneiden juhlijoiden ympärilleen viskelemiä konvehteja.
Maana veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja kiinnitti jälleen katseensa satamaan. Sateen raidoittamien lasiseinien takana lainehti helmikuinen meri. Yksittäisiä jäälauttoja, Korkeasaaren kallioiden kupeeseen iskostunutta jäätä; kylmää, liukasta, märkää. Märkää jäätä. Märkää lasia.
- Akvaario, hän kuiskasi. - Akvaario . . . ansari . . . ansa.
Samassa häntä tartuttiin olkapäistä. Kädet käänsivät hänet ympäri, takaisin huoneeseen päin. Hänen edessään seisoi mies, jolla oli tumma tukka sivujakauksella. Miehellä oli kiinteä katse.
- Irikset kuin pensasmustikat, iriksissä valosuihkuja ja kipinöitä, Maana ajatteli.
- Maana Santanen? Miehen ääni oli matala, hiekkaisen rahiseva, pehmeä. Sano nyt, sano minulle, Maana hoki ajatuksissaan: sano, että kaikki on vain silmänlumetta. Hän avasi suunsa. Huulet olivat kuivat ja kiinni liimautuneet.
- Ei voi olla, Maana kähisi.
Mies kumartui lähelle paremmin kuullakseen, tuoksui männynhavulle. Nahkatakkikin tuoksui, nitisi kuivasti miehen liikahtaessa. Nahkatakki, sininen ja harmaa.
- Ei ole näin, Maana yritti porautua silmillään miehen pupilleihin. - Tietysti hän elää. - Eilenkin -
Mies katsoi tuikeasti, puristi molemmin käsin käsivarsista niin että teki kipeää. Maana sulki silmänsä ja painautui huokaisten nahkatakin uumeniin.
Kontio. Siniharmaa laiva.
Mies antoi hänen olla. Irroitti sitten varovasti, rykäisi ja käänsi päätään oikealle.
- Emilii!
Tyttö, jonka olemassaolon Maana oli unohtanut, aineellistui taka-alalta ja tarttui vuorostaan Maanaa käsivarresta. Maana ravisteli käden pois mitään ajattelematta, mutta tyttö piti tiiviisti otteensa ja haki katsellaan miehestä tukea.
- Ette kai ehtineet koskea mihinkään? Sjöberg tarkisti vielä.
Emilii puisteli päätään ja ryhtyi luotsaamaan Maanaa ovelle päin. Vasta nyt Maana huomasi, että huoneistossa oli muitakin. Miehiä, joiden joukossa oli pari virka-asuista poliisia, useimmat pukeutuneet nahkatakkeihin ja tummiin housuihin. Hän katsoi taakseen. Pari etsivää oli ehtinyt kumartua vainajan puoleen. Heilläkin oli muovikäsineet ja he osoittelivat jotain toisilleen. Kaljuksi ajeltu vanhempi mies puhui vaimealla äänellä pieneen nauhuriin. Salamavalojen välähtely vihloi silmiä.
- Mennään, Emilii liikehti kärsimättömästi.
Ulko-ovella he olivat törmätä kahteen hintelään, sänkileu-kaiseen nuorukaiseen, joista toinen kantoi paareja. Miksi ne ovat aina tuon näköisiä? Maana ajatteli. Tai mistä minä tiedän.
Porraskäytävässä haisi ummehtuneelta ja lattiavahalta. Maana vajosi ylimmälle rappuselle. Otsasuonissa sykki. Piukat nahkahousut natisivat, kun Emilii istuutui hänen viereensä. Tyttö katsoi häntä oudoksuen.
- Miten sä noin? Sinä? En olis kuvitellut - en olisi pyytänytkään sua tänne, jos olisin tiennyt.
He istuivat pitkään hiljaa ja kuuntelivat oven takaa kantautuvia ääniä. Emilii rapisteli taskussaan, pisti uuden purukumin suuhunsa ja alkoi jauhaa sitä.
Porrastasanteella ojenteli hohtavassa kupariastiassa iso selloviikuna. Maanasta tuntui hyvältä lepuuttaa silmiä sen tumman-vihreissä lehdissä. Mutta ruukussa multa lohkeili kuivuuttaan, lehdet olivat laskeutuneet alaviistoon kuin nippu uupuneiden lepakoiden siipiä.
Ovi rämähti auki, ja ambulanssimiehet kolistelivat paareineen ohi. Maana katsoi muualle. Äkkiä kaikki voima pakeni hänestä. Hän niiskahti.
- Ettehän te piru vieköön edes tunteneet kunnolla! Emilii huudahti. - Ethän sä tavannut Mirvan kuin pari kertaa!
- Et sinä voi kuvitella, Maana sanoi tukahtuneesti.
Emilii tunki suuhunsa uuden purukumin. Hän mietti hetken ja poimi sitten käteensä Maanan velton käden ja annosteli siihen kaksi purukumityynyä. Maana sujautti ne suuhunsa. Ne maistuivat pistävänmakealle salmiakille. Piristivät, vaikka maku haihtui pian. Maana pureskeli mekaanisesti, nojasi kuumottavaa päätään käsiinsä. Hän oli tuntenut Emiliin ja Mirvan vasta muutamia päiviä ja nyt hän istui täällä. Hän yritti vähä vähältä päästä tukevalle maaperälle, vaikka tunsi vielä ajelehtivansa sumuisella ulapalla vailla suuntaa.
- Orkideat, hän mutisi sitten. - Orkideat ja orkideoiden nimikkouhrit. Päivä laitoksella - talven ensimmäinen aurinkoinen päivä - jolloin hän oli antanut opiskelijoille tehtäväksi piirtää pistiäisen parittelun kämmekän kanssa.
Arvio teoksesta:
Katajanokka kello kymmenen
Tuula Mai Salmelan haastattelu:
Tutkija kirjoitti murhan Katajanokalle
