Prologi
Kaunis kesäkuun ilta. Hämmennän keittiössä kastiketta puukapustalla. Olen perinyt vahvat käsivarret äidiltäni, käsissäni on rento mutta varma ote. Muutenkin minulla on samanlainen ruumiinrakenne. Pyöreitä linjoja. Mustassa hiuskuontalossani pilkahtaa siellä täällä aavistus harmaita hiuksia kuin kirkkaita jäykkiä hopealankoja.
Äkkiä kapusta kirpoaa kädestäni. Voimakas tunne lyö koko kehon läpi, aavistus siitä että äiti on kuollut. Ja samassa outo yksinäisyys, kuin kaikki olisi pysähtynyt.
Istahdan jakkaralle ja yritän saada hengityksen tasaantumaan. Silloin puhelin soi. Siskoni ääni kuuluu kuin paperipussista: ”Äiti on nukkunut pois.”
Äidin kuolemasta on nyt neljä vuotta. Äiti ei ole jättänyt minua, tytärtään, kannan häntä itsessäni ja näen hänet unissani. Tässä olen ja aika kuroo kiinni muistoja, hetkiä, tapahtumia, tunnelmia, kuvitelmia. Elämä on suuri talo, taivas kattoja myöten. Sielumme on avain oviin, jotka aukeavat, kun vain jaksamme työntää ne auki. Lapsuuteni, näin minä sen muistan.
1. osa. Hajutorni
Minä kirottu ja siunattu olen syntynyt mustalaistytöksi. Kotini on suuressa puutalossa, jossa on monta ovea ja monta mustalaisperhettä. Asunnot ovat pieniä, yhdellä perheellä on vain yksi huone tai huone ja keittiö. Taloa kutsutaan Hajutorniksi. Se on kuin vanha harmaa haaksirikkoutunut laiva, ränsistynyt saareke kaupungin keskellä, jonne kunniallisilla ihmisillä ei ole asiaa. Pitkänomainen talo jököttää korkealla mäenrinteessä, ja alhaalla jyrisevät autot itään ja länteen.
Maa on mustaksi kivettynyttä ja kovaksi tallattua. Lapsilla on tapana ulostaa pitkin pihaa. Mustalaiset elävät viinan myynnillä ja käsitöillä. Naiset raahaavat peltiämpäreissä vettä kaukana sijaitsevalta kaivolta. Perheet ovat isoja ja pyykkipäivät raskaita, illalla naiset ovat nääntyneitä raadettuaan koko päivän pyykkilaudan ääressä. Tappeluita on usein. Kun miehet juovat, iskee raivo päälle ja alkaa voimien mittelö. Moni mustalaismies kuolee veitseniskuun.
Aamuisin äiti keittää kahvia ja työntää minua pois jaloista. Olen pieni ja rääpälemäinen viisivuotias. Menen ulos arkana ja valppaana, pelkään muita mustalaislapsia. Ne tappelevat ja hakkaavat minua joukolla, mutta minä en lyö takaisin, inhoan lyömistä. En halua mölistä äänekkäästi, olla mukana tönimisleikeissä. Kuljen paljon yksinäni.
Mustalaisakat huutavat toisilleen milloin mistäkin, rääkyvät. Äitini Roosa ei pahemmin rääy, mutta joutuu välillä kahakkaan rääkyjien kanssa. Seinän takana asuu Punapää-Saagan ja Väiskin sakki, toisen seinän takana Pitkän-Ilmin ja Hutin porukka. Pitkän-Ilmin sisko Tekla ja niiden äiti käyvät usein vieraisilla Hajutornissa, jolloin Punapää-Saaga kylvää riitoja ja yllyttää akkoja äitiäni vastaan. Kerran olin kamarissa kun kuulin porstuasta kovaa puhetta. Ovi tempaistiin auki ja kolme ronskia naista täytti ovensuun. Ilmillä ja Teklalla oli aseinaan puntarit, vanhalla ämmällä sirppi. Saagan kultaiset korvarenkaat olivat kadonneet Hannulan yleisessä saunassa ja akat syyttivät äitiäni varkaudesta. Ämmä heilutteli sirppiä. Äiti sieppasi keittiön nurkasta kirveen ja sanoi: ”Jos tuutte metriikää lähemmäs nii tullee kirvesnakkii!” Ilmi ja ämmä perääntyivät, mutta Tekla jäi seisomaan ovensuuhun puntari kourassa. Äiti puristi kirvestä ja karjahti: ”Pois miun ovenlävestä tai sie saat jakauksen päähäs!”
Äiti oli pelottava raivostuessaan, uinuva jalopeura heräsi, vartalo jännittyi ja koko olemus tärisi. Tekla perääntyi ja äiti lähti hakemaan oikaisua Punapää-Saagalta. Saagan ääni kuului oven takaa: ”Älä rakas Roosa tuu tänne!” Ovi ei pidätellyt äitiä, kirves lämähti ja säleet lensivät. Saagan mies Väiski oli vastassa. ”Missä se siun akkas on? Se kielilärppä puhhuu perättömmii, mie katkasen sen kielen”, äiti kähisi. Hän rynnisti keittiöön kuin sarvikuono, riuhtaisi Saagaa hiuksista ja riepotti ympäri lattiaa, niin että punaisia hiuksia lähti tupottain. Äiti otti kunniansa takaisin.
Huvittavinta tässäkin mustalaisnaisten riidassa oli se, että seuraavana päivänä kuuntelin tappeluun osallistuneiden naisten naurunremakkaa keittiössä. Punapää-Saaga, Pitkä-Ilmi, Tekla ja heidän vanha äitinsä istuivat kaikessa rauhassa keittiössämme kahvia hörppien.
Kahakat tulevat ja menevät ja myöhemmin niistä kerrotaan lennokkaita juttuja toisille kaaleille, tummille. Tämän tästä akat repivät hurjuspäissään toisiltaan korvarenkaita korvista, mutta kävelevät sen jälkeen sulassa sovussa Hajutornin hiekkatietä alas pitsiliinat kainalossaan ja painuvat myymään myymisiään.
Minä silti pelkään niitä rähinöitä. Tiedän, että jos ne menevät liian pitkälle ja joku tuottaa toiselle hengenmenon, se on kauhea rikos, joka on kostettava. Kuolema kuolemasta, eikä sovitusta tunneta. Surmaajan ja uhrin suvut astuvat mukaan kuvaan ja kosto laajenee sukujen väliseksi sodaksi. Sen suvun, johon surmaaja kuuluu, on poistuttava kaupungista ja aloitettava uusi elämä jossain muualla, sillä suvun päällä on verikosto, joka jatkuu polvesta polveen. Suuretkin suvut voivat vaeltaa pelon ajamina pohjoisesta etelään ja idästä länteen.
Arvio teoksesta:
Musta perhonen
Marjo Niemen haastattelu:
"Lyijykynä on paras ystäväni"
