Ja jumala kutoi mattoja omista hiuksistaan
LFT 200, Maa
Ahkera astronomi W.J. Luyten listasi aikoinaan yhteen monista tähtiluetteloistaan kaikki tunnetut suuren ominaisliikkeen omaavat tähdet. Luetteloon päätyi myös kaksi merkintää, jotka saivat rivinumeroikseen satayhdeksänkymmentäyhdeksän ja kaksisataa.
En usko, että herra Luyten täysin tiedosti, mitä hän oikein teki tähtiä listatessaan. Kiertoratasukkulan tummennetusta ikkunasta piirtyy punertava kehä, jonka nimeksi minulle yhä kerrotaan Kaksisataa, vaikka minun mielestäni pienikin tähti ansaitsisi paremman nimen kuin pelkän rivinumeron. 199 on sentään nimeltään Kaukainen, vaikka sekin on lähellä, vain satojen astronomisten yksiköiden päässä.
Nuori nainen tulee luokseni. Katson häntä ja hänen ruskeat silmänsä vaikuttavat epämääräisellä tavalla tutuilta.
”Sisaren paino kasvaa”, hän varoittaa minua lempeästi hymyillen.
Nyökkään hänelle, vaikka en tiedä ymmärtääkö hän eleen merkitystä. Naisen puku on ohutta sinistä materiaalia ja siinä on lahkeet. Hiukset kietoutuvat kauniina valkoisille pidikkeille.
”Kasvu on täysin asiaan kuuluvaa”, hän jatkaa, ”paino nousee aina kahteen asti, mutta se palautuu kyllä yhteen meidän päästessämme Maahan. Jos sisaren olo muuttuu epämukavaksi, voi selän tukea laskea hieman.”
”Kiitos”, nyökkään ja nainen hymyilee minulle lämpimästi. Katson hänen peräänsä, kun hän jatkaa matkaansa seuraavan matkustajan luokse.
Nainen saa minulle aikaiseksi omituisen olon. En ole tottunut siihen, että joku toinen ihminen huolehtii hyvinvoinnistani noin lempeällä tavalla. Se on hämmentävällä tavalla miellyttävää, vaikka hän ei tiedäkään, että olen laskeutunut planeetoille ennenkin. Tai etten ole hänen siskonsa.
Lasken selkänojaa ja tunnen ruumiissani, kuinka pilotti muuttaa jossain aluksen asemointia. Kallistelen vaistomaisesti toiseen suuntaan ja jääkuutiot helähtelevät suljetussa lasissa. Minulla ei ole muuta tekemistä kuin katsella niiden sulamista ja se on todella omituista.
Otan lasin pidikkeestään ja ravistan sitä. Se oli tainnut olla pelkkää maustettua vettä, en ainakaan ollut erottavinani mausta minkäänlaisia alkoholeja tai muita narkoottisia aineita. Tavallisesti joku aina keksii keinon saastuttaa levätankkia hiivasienellä tai tyylikkään tavan juoda synteettisiä hiilivetyjä.
Taisin taivuttaa penkkiäni hieman liikaa taaksepäin. Kallistan päätäni ja näen takanani istuvan miehen kasvot. Hänen hiuksissaan on paljon harmaita ja hän katselee varsin rauhallisena alaslaskettua selkänojaa ja minua. ”Tyttären ensimmäinen kerta?”
Puistelen päätäni penkkiä vasten. ”Toinen”, vastaan. Olen käynyt täällä ennenkin.
Kaikki vain on erilaista.
«Ah!» toteaa Talamus. «Lentokenttä. Sivistyksen eteinen.»
”Miten kukaan voi pitää lentokentistä?” kysyn itsekseni ja yritän totutella painon tunteeseen. Kirkkaasti valaistu porttikäytävä on pitkä, eikä sen lattia liiku. Ihmiset kävelevät jonossa rauhallisina ja minä yritän olla edes jollain tavalla osa heitä.
En tunnista tätä lentokenttää, enkä kaupunkia johon se liittyy. Ihmiset ympärillä tuntuvat erilaisilta ja koko planeettakin on muuttanut nimeään. Edellisellä kerralla se oli ollut Fénelon, mutta nyt kaikki kutsuvat sitä pelkästään Maaksi. Maa, niin kuin pöly, hiekka ja kallio.
Porttikäytävän seinät muuttuvat läpinäkyviksi ja terminaalirakennus avautuu alapuolellani. Pysähdyn vaistomaisesti ja takanani olevat tunkevat ohitseni. En välitä, vaan annan heille tilaa.
Avaraa tasoa täyttävät ihmiset. Heitä on paljon ja he näyttävät kaikki liikkuessaan jollain tavalla samanlaisilta. Samanlaisuutta rikkoo vain heidän vaatetuksensa, värikkäät kankaat kietoutuvat kauniina heidän ylleen. Rakennuksen katto kaareutuu korkealle yläpuolelle ja sen pitkät valaisevat pinnat muodostavat säännöllisen kuvion, jonkinlaisen monisakaraisen tähden.
Huomaan jääneeni yksin ja jatkan vastahakoisesti laskeutumista terminaalirakennuksen lattiatasolle. Yritän kävellä kaarten alta, mutta edessä on pelkkä tasainen lasipinta, melkein törmäsin siihen.
”Sisaren nimikirja”, sanoo nuori mies jonkinlaisen pöydän takaa ja viittoo minulle. Olin huomaamattani kävellyt hänen ohitseen.
Palaan takaisin ja kaivan laukustani osuuskirjoja ja matkaliput. Löydän lopulta neliön, jonka toisella puolella on minusta pelkkään valovoimakkuuteen perustuva kasvokuva. Näytän hieman omituiselta, enkä katso aivan objektiiviin.
Nuori mies tekee kortista kopion ja ojentaa minulle alkuperäisen. Löydän laukustani rahtikirjan ja ojennan sitäkin hänelle.
”Alemmaksi”, hän puistelee päätään ja hymyilee, ”sisar jatkaa neljää vihreää”, hän osoittaa lattiassa olevia kapeita raitoja. ”Ilma ja vesi on sisaren.”
”Ilmaa ja vettä”, totean ja yritän laittaa kaikkia esineitä takaisin vyölaukkuun. Lasipinta laskee minut tällä kertaa lävitseen ja terminaalin suuren salin äänet vyöryvät päälleni.
Ihmisiä on kaikkialla ja he ovat kaikki pitkiä ja hoikkia, heidän ihonsa on omaa ihoani tummempaa ja heidän hiuksensa kiiltävät syvän mustina. Ainoastaan vanhemmilla ihmisillä on hiuksissaan valkoista ja siitäkin he tuntuvat olevan ylpeitä. Ihmiset minun ympärilläni ovat pitkissä vaatteissaan voimakkaan ja elävän näköisiä, kankaita kiinni pitelevät vaateneulat ja korut kiiltelevät ja välkehtivät ja minä vain puristan kiinni vyölaukustani, tuntien itseni pieneksi ja alastomaksi heidän keskellään.
”Onpa heitä paljon”, kuiskaan itselleni. Ihmisiä on aivan liikaa ja he kaikki tuntuvat tietävän, minne ovat menossa. Minä vain seuraan lattian neljää vihreää raitaa ja minun tekisi kamalasti mieli riisua kengät jalasta ja hieroa jalkapohjia. Aina sama asia pitkän painottomuuden jälkeen.
«Kahdeksan ja puoli miljoonaa Maan asukasta…»
Pidän kuitenkin kengät jalassa ja katseen tiukasti kiinni lattian neljässä vihreässä linjassa. ”Montako heitä jäi oikein henkiin?” kysyn, vaikka tiedänkin.
«Neljä…»
Jonkinlainen onnettomuus tuhosi lähes kaiken alkuperäisestä siirtokunnasta, mutta neljä ihmistä aloitti koko ihmiskunnan uudelleen alusta. Kaikki on muuttunut, nimet, tavat, jopa kieli. He jopa kirjoittavatkin eri tavalla, käyttäen jonkinlaista omaa tavunotaatiotaan. Minä en ymmärrä edes heidän numeroitaan, Talamus on kertonut sen olevan viisikantainen lukujärjestelmä.
«Aikamoista sukunäköä.»
Nostan katseeni lattiasta ja nyökkään.
Neljä ihmistä. Äiti ja hänen kolme omaa lastaan. Kaksi tytärtä ja poika.
”Uskomaton…”, totean, enkä tiedä miten lause pitäisi jatkaa loppuun. Äiti, kaksi tytärtä ja poika - jotka täyttivät kokonaisen planeetan.
«Uskomattoman laadukas geenipohja», ehdottaa Talamus esimerkinomaisesti, enkä osaa olla eri mieltä. «Huomasitko kattokuvioinnin?» hän kysyy, «sekin on symboliikkaa, joka paikka on täynnä sitä.»
Kurottelen ylöspäin ja olen törmätä johonkin. Koristepylvääseen on asennettu monia tavattoman mekaanisilta näyttäviä koneita.
«Pisin tähden sakaroista on Luojaäiti. Kolme muuta ovat äiti Valo, äiti Voima ja isä Ensimmäinen. Kaksitoista pienempää sakaraa ovat taas heidän yhteiset lapsensa: tytär Suuri Rakkaus, poika Lämmin
Yhteys, tytär Herkkä Viisaus, poika Vahva Myötätunto…»
Hukkasin lattian vihreät raidat, etsin niitä epätoivoissani.
«Sinä pyörit ympäriinsä», ilmoittaa Talamus minulle.
Kyllä minä sen tiedän. ”Minä hukkasin raidat”, sanon ja tunnen, kuinka ympärillä olevien ihmisten läheisyys alkaa jo ahdistaa minua.
Minä tiedän nyt mistä minun alaston oloni johtuu. Minä kaipaan painepukuani. Painepuvussa on koko maailma turvallisesti etäällä, jossain eristekerrosten ja kypärälasien tuolla puolen. Tämä tunkee liian lähelle.
«Muista etteivät järkevät ihmiset puhu itsekseen. Oikealla puolella joku haluaa tavata sinut. Vaikea tosin sanoa, kun sinä kääntyilet niin paljon.»
”Anteeksi”, taputan vyölaukkuani ja pyörähdän vielä kerran ympäri. Kauempana näkyy jonkinlainen huone tai ravintola, mutta siellä ei ole tuoleja. Nimikylteissä lukee vieraiden merkkien sarjoja, ja ihmiset sisäpuolella vain seisovat ja nojailevat esineisiin.
Minun ja huoneen välissä on paksu ikkuna, enkä näe sen lävitse ketään, jonka kanssa tuntisin haluavani keskustella.
«Tuo vasemmalla sijaitseva ja jo parhaat vuotensa ylittänyt mies.»
Nyt huomaan. Mies nojailee lasipinnan viereiseen tasoon ja hänen jalkojensa juuressa on litteä laatikko, jonka kylkeen on huolellisesti kopioiden muodostettu moderneista roomalaisista kirjaimista teksti ”UNICORNIS XXIII”.
Heiluttelen kättäni ja mies kääntyy katsomaan minua hieman hölmistyneen näköisenä. Koputan lasia unicornis-sanan kohdalta ja osoitan itseäni. Miehen hölmistynyt ilme muuttuu hitaasti ymmärryksen valaistumiseksi, hän alkaa pälyillä ympärilleen ja etsiä reittiä luokseni.
Onneksi mies onnistuu löytämään sen, sillä minulla ei ole aavistustakaan, miten huoneeseen päästään sisään. Hän saapuu luokseni laatikko mukanaan, siihen on suunniteltu kahva kantamista helpottamaan.
”Minä en…”, mies aloittaa, mutta hiljenee ja ojentaa sitten kättään eteenpäin. Hänkin on minua pidempi ja väljää kangasta hänen yllään pitelee hopeinen solki.
«Siihen kuuluu tarttua», ilmoittaa Talamus, mutta minä katselen kättä epäluuloisena. Otan siitä kiinni, ja se on suuri ja lämmin. Mies ravauttaa kämmentäni ja päästää sen irti.
”Sisar Unicornis Nimbus Lambda”, hän kysyy.
”Pelkkä Nimbus”, vastaan, ”…enkä ole sinun sisaresi”, lisään lähes tiedostamattani.
”Ei - sisar”, toteaa mies hämmentyneenä. Tummat hiukset hapsottavat hänen ohimoiltaan, ylhäältä ne ovat ohuemmat ja niiden joukkoon on eksynyt valkeita. ”Sisar ei…”, hän aloittaa uutta lausetta, mutta lopettaa kesken, ”ei - sisar.”
«Älä kiusaa ihmisiä», moittii Talamus minua ja on oikeassa.
”Minua saa kyllä kutsua sisareksi”, myönnän miehelle, ”joskus jopa tyttäreksi.”
Hän nyökkää silminnähden helpottuneena. ”Isä Nuori Uusi Kasvi”, hän ojentaa taas kättään, mutta muistaa sitten, että se vaihe on jo läpikäyty. ”Sisaren muoto ei ollut lainkaan… odotettu.”
Katson itseäni ja näen rinnat edessäni. Paita kiristää vieläkin oudosti, vaikka minä jo pienensinkin niitä. ”Tämä alkaa olla jo siedettävää, minä korjasin niitä heti Kappa Fornaciksen jälkeen.”
«Hän taitaa puhua sinun hiuksistasi.»
”Hiuksista…”, haron hapsottavaa päätäni ja tajuan.
Olen ainoa vaaleahiuksinen ihminen tässä tähtikunnassa.
Arvio teoksesta:
Nimbus ja tähdet
Tero Niemen ja Anne Salmisen haastattelu:
Scifin kautta toisiin todellisuuksiin
