Uni ei tule koskaan, kun minä sitä kutsun. Minä nojaan nyrkkeihini
ja odotan kuin vahtikoira, että se saapuisi, mutta se on turhaa odotusta.
Yö karkaa, vaikka minä en haluaisi nähdä enää
yhtään auringonnousua. Ne saavat minut uupuneemmaksi, ne haalistavat
minun muistiani. Aurinko kohoaa kuin suuri pyyhekumi ja minä kadotan ääriviivat
ja rakenteen.
- Palaa takaisin, setä!
Minä kirjoitan tästä elokuvan. Minä kirjoitan näkyvän
tarinan ja sen alle näkymättömiä tarinoita, joiden vaikutuksen
tunnette kaukana teatterista, jotka voitte kuulla vasta kun olette yksin ja
hiljaa maailman kohinalta. Kirjoitan sellaisen rakennelman, että sen päälle
voi kasata kokonaisen vuosisadan, ja se kestää. Minä kirjoitan
perustukset ja monta kerrosta, joistä jokainen hämmästyttää.
- Miksi minä tällä tavalla uhoan?
Minä nukahtelen, kun en halua, pysyn hereillä, kun en halua, enkä
minä löydä asukkaita tähän huojuvaan kehikkooni. Palaa
takaisin, setä, ja tuo se ihastuttava koppavuutesi, jonka varaan voin asettaa
oman kopeuteni ja kylmyyteni.
Kaikki pakenevat minun kosketustani, vaikka se onkin tehnyt kultaa tälle
elokuvastudiolle.
En tiedä, miksi istun tällä tuolilla, vaikka ymmärränkin
noustessani, että polveni ovat loppuun käytetyt polvet ja että
studion portti, joka näkyy ikkunasta, on liian kaukana minun jaloilleni.
- Kärrätkää minut sinne! Kaikki on kesken!
Minä kirjoitan kimmeltäviä repliikkejä,
minä kirjoitan hiljaisuutta, minä kirjoitan taukoja, tilaa ja avaruutta
ihmisille kasvaa kokonaisiksi. Minä kirjoitan kohtauksia kuin huoneita
hyvin piirretyssä talossa. Minä kirjoitan konflikteja, jotka paljastavat
maailman salaman väläyksen lailla.
- Ei, ei se niin mene.
Minun rakennukseni on purettavaksi tuomittu talo. Se on rakennettu kaatopaikan
päälle, ja myrkyt imeytyvät sen asukkaisiin, ne myrkyttävät
minun sankarini. Se, joka on kävellyt purettavaksi tarkoitetun kerrostalon
huoneissa ja portaissa, voi kuvitella miltä se tuntuu, mutta vain jos on
asunut tuossa talossa, jos näkee kotinsa kolmimetristen verkkoaitojen viereen
pystytettyjen liian kirkkaiden valonheittimien loisteessa. Hyvin rakennettu
talo kaatopaikan päällä. Minä, hiiviskelijä, kuljen
siellä huhuillen ja kaiku kuolee ennen kuin se vastaa minulle.
(uusi luku)
Äänet ovat mieltä vailla, mutta kun olosuhteet ovat oikeat,
ne järjestyvät ja tulevat kuin hiljainen puhe. Irina toistaa
tämän lauseen, jota on kantanut mukanaan kauan muistamatta enää
mistä se on peräisin.
On kuuma elokuun aamu. Irina huomaa, että viikot ja kuukaudet, joita hän
ajattelee, kasvavat vuosiksi. Kello käy seitsemää, tilaus on
palannut hänen mieleensä heti herättyä ja hän on istunut
keittiön pöydän ääressä ja hieronut veitsen tylpällä
päällä kutiavaa korvalehteään.
Hän erottaa bussien jarrut, rakennustyömaan
porat ja kaivurit, miesjoukon, joka kulkee oikealta vasemmalle, ja raitiovaunun
ilkeän kitinän vastakkaiseen suuntaan.Tiainen lentää kohti,
pysähtyy juuri ennen lasia ja räpistelee hetken paikallaan. Pian raollaan
olevasta ikkunasta erottuu linnun kynsien rapina pellissä ja rappukäytävästä
naapurin koiran haukku. Se nauttii oman äänensä kaiusta ja vaikenee
päästyään kadulle. Jääkaappi hurisee ja seinän
takaa kuuluu tasainen hengitys.Tänä aamuna Otto nukkuu pitkään.
Illalla Irina lähti viimeisenä työpaikaltaan.
Hän oli silmäillyt sitä ennen sihteerin tuomaa seuraavan päivän
tilauslistaa, lukenut sen moneen kertaan ja pysähtynyt aina samaan kohtaan.
Ulkona hän seisahtui pihalle katsomaan auringonlaskua ja tieto tilauksista
kutitti hänen vatsaansa, on kutittanut koko yön.
Irina näprää kasettiradiota, joka
on paikallaan pöydällä ikkunan edustalla. Radio on jumittunut
kanavalle, joka soittaa iltaisin jazzia ja vanhoja iskelmiä, mikä
sopii Irinalle ja Otolle. Aamuisin se lörpöttelee hittien sekaan ja
luetteloi puolen tunnin välein lyhyin lausein kurssinousut ja katastrofit,
kuolleiden ja maalien lukumäärän.
Hän antaa puheen tulla ja mennä, yrittää
hillitä alla kuplivaa kiihtymystä ja iloa, niin kuin sen alla jo vaanisi
isompi asia, niin kuin se olisi vain alkusoittoa pettymykselle. Hän sanoo
itselleen: tämä on vain yksi päivä, tämä on vain
tavallinen päivä. Hän nousee keittämään kahvia,
levittää paahtimen ääressä leiville aprikoosimarmeladia
ja laittaa kasetin soimaan. Vanhanmallisen päältä ladattavan
nauhurin kasettipesän kansi on jo aikoja sitten kadonnut, kitinä ja
kohina seuraavat musiikkia sävystä ja temposta piittaamatta. Gloria
Gaynor pinnistää uho päällä kuin puolalainen ratsuväki:
I Will Survive. Irina kääntää selkänsä
ikkunalle, naputtelee jalalla lattiaa ja lisää äänenvoimakkuutta.
Kohinan alla Gloria Gaynor kirii finaaliin. Nauhuri napsahtaa päältä
hieman ennen kuin laulu hiipuu ja puhelin soi.
Arvio teoksesta:
Ohi
liitävä enkeli
J. P. Pulkkisen haastattelu:
Elokuva
on unohduksen taidemuoto
