Nuorukainen muistuttaa etäisesti isäänsä.
Helena on huojentunut. Illalla kaikki on toisin.
Tänään vielä on eilinen.
Yö tulee olemaan pitkä. Hän tietää ettei saa unta.
Ulkona on helmikuinen talvi-ilta, puhdas, ohuesti hengittävä pakkanen,
sisällä marto syksy, haisee avatun haudan hiekalle. Kevättä
ei ole, eikä kesää, on talvi ja syksy. Mutta pian, ehkä
jo huomenna, suojasää putoaa kuin pesusieni lavuaarin reunalta. Maa
avautuu ja leskenlehdet kukkivat lyhyesti.
Myös hän on leski. Ei kuolleen, ei elävän leski, vaan muistonsa
ja kaipuunsa leski.
Helena lukee toistamiseen sanomalehden ilmoituksen
ja alkaa keinua kuun sylissä. Illan ensimmäinen tähti asettuu
kuun viereen, seuraa sitä yöhön, lausuu runon:
Mitä
tähdet täällä, sillä niiden on taivasten valtakunta?
Sakset satuttavat sormea. Niin käy kun kurkottaa tähteä taivaalta.
Sormi vuotaa muutaman pisaran verta.
Kun tulee matalapaine ja tehtaiden savut laskeutuvat, Helena muistaa nuoruutensa
ensimmäiset päivät ja viikot tässä kaupungissa.
Tahmaisia lehtiä työntävien jalopuiden ja tehdassavujen makeat
lemut pullistivat sieraimet avoimiksi. Oli tuuleton kevätpäivä,
meren pinta täynnä hopeaa. Välkehtivän veden rannalla juna
kääntyi hiljaiselle asemalle. Pakko rakastaa tätä paikkaa,
hän ajatteli, pakko rakastaa, pakko. Muutama päivä ja yö
ja hän tottui. Vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeen hän tottuu
joka päivä uudestaan.
Helena oli päässyt kauppakouluun. Koulu
alkaisi elokuussa. Holhoojan mielestä Helenan oli hyvä lähteä
jo kesäksi pois kaupungista, joka on nykyisin niin lähellä että
siellä voi käydä shoppailemassa työpäivän jälkeen,
tai sinne voi ajaa polkupyörällä niin kuin Antti on tehnyt.Vain
tänne, tähän kaupunkiin Helena on päässyt kotiportiltaan.
Hänellä on pienet jalat, lyhyet askeleet ja hänen pisin matkansa
on vähän päälle kuusikymmentä kilometriä.
Kyllä se kesä nopeasti menee kun tekee töitä, sanoi holhooja.
Helena pääsi lautatarhalle leimaamaan
tukkeja. Leima oli tähden muotoinen. Se iskettiin tukin kaarnaan ja kaarnasta
irtosi vaaleasiirappista joulupiparia muistuttava puutähti. Niitä
on vielä tallella. Yläkomerossa on paljon kaikkea millä ei ole
mitään merkitystä. Siihen millä ei ole merkitystä.
Helena ei halua edes koskea, ettei merkityksetön muuttuisi näkyväksi.
Asunnon ikkunasta näki kattojen yli saariin ja merelle horisonttiin. Huone
oli pahviseinäinen soppi. Eteisessä oli naksuva keittolevy ja pahalle
haiseva jääkaappi. Helena pesi kaapin Vimillä, laittoi hyllylle
halkaistun sitruunan ja sirotteli pohjalle kahvinporoja. Helena oksensi lavuaariin.
Hän lohdutti itseään omin sormin, somin helmiäislakatuin
sormin. Oli viilenevä toukokuun lopun iltapäivä. Juna lähtisi
takaisin päin kello yhdeksäntoista kolmekymmentä.
Tänne hän ei jäisi.
Avatessaan jääkaapin Helena oksentaa. Hyllyillä on leipää,
emmentaljuustoa, Pommacia, appelsiineja, kananmunia, leivinjauhetta, yhdenkoon
sukkahousut, sitruunan puolikas ja kahvinporoja.
Raskaus oli kuudennella kuulla, tai jotakin. Helena muisti raskautensa väärin:
neljännellä kuulla, kuudennella, ei kun viidennellä. Hänen
vatsansa oli alusta loppuun pieni ja kova. Kun raskaus oli viidennellä
kuulla, tai jotakin, Asto jätti Mirvan ja tuli hänen luokseen. Se
oli onnenpäivä. He muuttivat yhdessä uuteen kerrostaloon. Asunnossa
oli pitkä, kapea eteinen. Olohuoneesta pääsi parvekkeelle, parvekkeella
oli betoniset kukkalaatikot. Ensimmäiseksi Helena oli tarkastanut ettei
jääkaappi haissut pahalle.
Ei lähelle rautatietä, oli Helena sanonut Astolle, kun he olivat katselleet
asuntoilmoituksia, ja kertonut kaiken. Ei kaikkea. Ei läheskään
kaikkea. Ei mitään.
On sinulla ollut surullista, Asto sanoi ja alkoi pitää hänestä
huolta. Kihlasormukset olivat valkokultaa. Asto oli jättänyt vihkisormuksensa
Mirvan yöpöydälle samana päivänä kun he kävivät
kultasepänliikkeessä.
Seitsemännellä kuulla, tai kahdeksannella, Helena ei halunnut lähteä
enää kouluun. Asto sanoi että hyvä, älä lähdekään.
Astolla oli teräväkulmainen salkku, suorat housut ja v-aukkoisen villapuseron
alla punainen solmio. Se on naimisissa missin kanssa, luokan tytöt sanoivat
ja kiljuivat ruokalan jonossa niin kuin maikka olisi joku poppari.
Se oli se missi, Mirva Oksanen, jonka uimapukukuvan hän oli piirtänyt
piirustuslehtiöönsä kaksi vuotta aikaisemmin ollessaan vielä
lapsi.
Asto oli talousmaantiedon lehtorin sijainen. Kaikki olivat ihastuneita Asto
Kivikariin, syötävän hyvännäköiseen ja reiluun
tyyppiin. Diskossa Asto vinkkaili tytöille silmää ja kävi
poikien kanssa tupakalla. Helena tunsi jo miehen läpikotaisin. Muut punastelivat
ja ihastelivat, hän oli saanut maikan omakseen jo kesällä eikä
sitä tunnetta voinut kuvailla. Hän oli hyvä miehen kanssa, hän
osasi olla. Asto melkein itki kun sai tulla hänen sisäänsä.
He menivät salakihloihin. Jos Asto ei olisi suostunut, jos hän olisi
viivytellyt, Helena olisi mennyt niiden kotiin ja sanonut Mirvalle että
he ovat salakihloissa.
Uudet kukkakuvioiset lakanat alkoivat pölytä heti ensimmäisenä
yönä. Nenä tukkeentui ja hengitys veti takaisinpäin. Helena
heräsi Aston kuorsaukseen, tajusi kuorsaavansa itse. Piti ponnistella että
muisti mitä oli puhuttu tyttöjen kanssa. Aikuiset miehet jotka jahtaavat
tyttöjä joutuvat vankilaan. Niiden kivekset kutistetaan rusinoiksi.
Piti ponnistella että muisti äidin valmistaman lihakastikkeen paprikanmaun
ja ruusunmarjakiisselin punertavan pinnan.
Yhtä naista inhottiin, sen Helena muisti. Tavallinen nainen, metsätöissä
leveäharteiseksi vahvistunut. Sille eivät kelvanneet tavalliset miehet.
Se etsi jälkeenjääneitä ja raajarikkoja, se nai tatti itseään
mielisairaalan vaahtosuilla. Lähellä entistä kotia oli mielisairaala.
Sairaalan potilaat tiesivät että nainen kuljeskeli metsikössä,
odotti hakkuuaukealla voimalinjojen alla. Se meni joka ensin ehti, joka pääsi
karkuun hoitajilta, se jolta lääkitys ei ollut vienyt haluja. Nainen
oli lohduksi monelle, naisen vuoksi maattiin lepositeissä ja ruiskittiin
lakanat kankeiksi. Naisen vuoksi riehuttiin osasto säleiksi, tehtiin yksi
tappo ja kaksi itsemurhaa.
Myös Helenalla oli muuan ihminen, kaunis,
hidas, huonoryhtinen kyttyräselkä. Ei hän sentään kyttyrän
päälle halunnut. Ei kun halusi, kyttyrää hän itki ja
ikävöi kun hengitykseen tuli lakritsinmusta pimeys. Hän käänsi
sen vatsalleen ja asettui päälle, huusi lujaa, vaikka oli kielletty
huutamasta.
Vähempi ei riittänyt. Oli niin kova ikävä.
Arvio teoksesta:
Sun
onnes tähden
Irja Sinivaaran haastattelu:
Paikkansa
löytänyt kirjoittaja
