1
Mulla oli pelissä mun osakkuuteni, niin yksinkertaista se on.
Se osakkuus oli mun duunipaikka.
Se on tavallaan taivasosuus. Se ei, kuten pankki
lainoja tyrkyttäessään, pelkästään tapa vaan lupaa
ensin siunata suurella esikoispojan siunauksella. Lämmöllä, huolenpidolla.
Se kulkee sun mukanasi niinäkin hetkinä, kun sun perhees itkee peloissaan
makuuhuoneessa, kun isä on uhannut hypätä Kolera-altaaseen, koska
hänellä ei kuitenkaan ole aikaa tälle koko paskalle, vaan ainoastaan
sille yhdelle paskalle, mainosrahapaskalle, joka riistää hengenahdistuksenkin
koko mieheltä.
Siinä se istuu.
Se osakkuus istuu siinä olohuoneen perinteisessä
toisessa nojatuolissa, jollet sä jo kännipäissäsi ole yrittänyt
vääntää siltä nojikselta jalkoja solmuun ja repiä
jousia veks, jolloin se on siirtynyt soffalle outoon asentoon makaamaan, ja
se katselee ihan rauhallisena sun sen mielestä täysin aiheetonta vouhkaamistasi
ja typerää vollotustasi. Se tietää niin paljon enemmän,
sen katse sanoo sulle.
- Mitä sä vikiset? se kysyy nenä-äänellä.
Sä et saa sanottua mitään.
- Mitä helvettiä sä vikiset?
Se on just vetänyt naamaansa hirveän
lyyran kaikkein kalleinta konjakkia, mitä Chicagon lentokentältä
saa, puoli pulloa yhdellä huikalla, että voi olla ettei se ikinä
enää mitään muuta tule sanomaankaan. Lasten ja vaimon itkutyrskähtelyt
vaikenevat. Olli Osakkuus istuskelee siinä ihan tyynenä ja nappaa
tylysti sen lestin sun kädestä, kun sä olet yrittänyt omaa
siivua:
- Oikee meininki, mutta ei liikaa. Mä oon kohtuuden miehiä. Ainakin
joskus.
Sitten se kaivaa jostain aidon Cohiban ja sytyttää sen kuin Juhani
Palmu. Se pöllyttelee sulle päin naamaa paksut vanginsavut.
Äkkiä se ikään kuin röyhtäisee,
mutta se ääni ei ole röyhtäisyn ääni, vaan Lamborghinin
kaunis ensihengitys, kun se Italian Rivieralla pinjojen leudossa lemussa hörähtää
iltaruskossa käyntiin lähteäkseen lipumaan kapeata serpentiinitietä
alas vehreään laaksoon.
Olli Osakkuus on aivan rauhallinen. Se istuu siinä aamuun asti.
Yö tulee painajaisineen. Sä juokset
karkuun asiakasta, jonka nimi on Mursu. Se himoitsee sun hiuksiasi, koska se
on itse posliinikalju. Sä näet kaiken toteutuvan kauheimmalla mahdollisella
tavalla: lentokoneet, helikopterit, pikkubussit ja urheiluautot, sysimetsän
keskellä pahojaan supattava kiuas, vääntyvää peltiä
ja murskaantuvaa lasia rutiseva suurkaupunki täynnä mätänevää
korruptiolihaa. Verinen luoto. Kasvoille lentävä sakea pissa, sepaluksesta
itsensä sisään sormeileva raaka kevättuuli. Kaikki holvit
ja tallelokerot on avattu, pöytään on jäykällä
paskalla kirjoitettu kolme sanaa:
Ahneen loppu on
Ja lauseen perässä huutomerkkinä kipristelee se kuivuva kirjoituspökäle,
jonka kimpussa kärpäset hihkuen häärää.
Mun olisi pitänyt tietää. Mutta eilen mä tiennyt vielä
en.
Sä heräät siitä Ollin vierestä. Se on edelleen ihan
rauhallinen. Se hallitsee aikaa ja tilaa. Se hallitsee sua. Se ei provosoidu.
Sä olet itse hyvin huonona. Sä olet tussin väärällä
päällä raapinut yön pimeydessä sun feikkiparkettiisi
pari uunoa sanaa: mä haluan että sä lähdet.
Ei, Olli Osakkuus ei lähde. Se juo heti taas konjakkia.
Se mutisee pehmeän viinoittuneella äänellä:
- Luottamus, ikuinen ja ehdoton olkoon välillämme.
Sä heräät ja syöksyt vessaan ryynille. Kello ei ole mitään.
Sua pelottaa ihan sairaasti. Mutta sä et jaksa hajota. Olli katsoo vielä
perään sen verran, että sä ryömit äänettömästi
sinne muijan ja kakaroiden väliin siskonpetiin urvahtamaan, kiedot nihkeät
ja likaiset kädet niiden ympärille ja ne kaikki unissaan huokaisee.
Sun päähän syöksyy hirveä taistelu, jossa joku asiakas
ampuu sun pomoa haulikolla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Sun pomo huutaa, ettei hän kuule mitään. Sä kurkistat sen
pään sisään ja siellä on myyntipöytä, jossa
myydään mainossloganeita. Tämä tapahtuu jossain Peräpohjolassa,
kaukana kylmässä pakkasyössä ja tähdet putoilevat tulikuumina
hangelle ja katoavat saman tien Kiinaan.
Siinä te makaatte, sä ja sun perhekuntasi. Ollille tämä
on tuttu kuvio. Hän arkistoi tämmöisiä ja niinpä hän
sitten vielä nappaa digikameran taskustaan ja ottaa ihan snadin kuvan teistä,
muistoksi albumiinsa, kun te kaikki nukutte liikkumattomina siinä, hiljaa,
tuhisematta, kymmenentuhannen gulddollarin näköisen lauantaiaamun
auringon keriessä salaa esiin jostain iankaikkisuuksien Sargassomerestä.
Olli kaivaa nenäänsä. Sitten se menee ja vähän putsailee
paikkoja, tyhjentää sikarituhkikset ja korjaa lekat jemmaan.
No. En mä tähän mitenkään hossena ollut panostanut.
Näin oli käynyt korpivaelluksella. Mä vain yhtäkkiä
tulin tämän järjettömän Sydän-johdatuksen ansiosta
huippusuurten vuorten juurelle ja yritin sitten valloittaa ne. Ja mä oon
sitä mieltä noin ylipäätään, että unelmien
pitäisi antaa pysyäkin vain unelmina, eikä pitäisi lähteä
pyrkimään toteuttamaan niitä ainakaan tässä maailmassa.
Mainosmies taas ei puhu mistään muusta kuin siitä, että
tee unelmistasi totta. Mutta yleensä unelmalla on vain yksi olomuoto, unelma.
Se on vähän sama juttu, kun kuuntelee
Bachin biisejä. Niissähän yksi pääteema on tällainen
syvä taivasikävä. Että miksen mä jo onneton pääse
pois täältä murheen alhosta ja sitä rataa. Tai sitten ikuisuus,
josta iskelmissä ja leffoissa aina kepeästi heitellään perusdiibadaata.
Se on kanssa huokea ja hontelo osasto. Vähänkin syvemmällä
levelillä kysymys voisi yhtä hyvin kuulua, että vapauttaako ikuisuus
meidät kuolemanpelosta vai aiheuttaako kuolema meissä ikuisuudenpelkoa.
Mulle kävi niin kahelisti ja niin pitkään, että mua vapisuttaa
yhä. Mä jouduin hyhmäisiin syvyyksiin ja tein sen kauhistuttavan
sopparin Ollin kanssa. Ja se petti kuin jää, rusahtaen, kylmästi.
Mä klonkuttelin sielu romuautona jossain Pariisin liepeillä ja huutelin
aarteeni perään:
- My precious! My precious!
Se on se, että kun oksennus jäätyy katuun aamukahdelta, niin
se lakkaa haisemasta. Silloin kuolema jättää rauhaan ja antaa
puolestaan sen unelmanriivajaisen jatkua. Se piiskaa ja pieksää eikä
anna seisahtaa silloinkaan, kun viimeistä videota kangetaan koneeseen ja
sä näet jo hyvin luomien läpi, että matkalaukku uppoaa johonkin
vieraaseen jorpakkoon ja ymmärrät että niillä jalassa olevilla
kalsareilla pitää siis pärjätä koko viikko.
Mutta mä en tiennyt mitään. Salaiset unelmalliset suunnitelmat
tässä maailmassa tuppaavat niin usein olemaan niin saatanan salaisia
ja vähintäänkin kommervenkkisiä, että jos niissä
kuvittelee saavansa vähänkään rehvastelevammin tai edes
löysin rannekkein elellä, ja samalla uskoa ihan tosta vaan, että
ne kannattelevat omaa sihisevän röökistumpin arvoista elämää,
niin aika äkkiä löytää kyllä itsensä semmoiselta
maailman hiljasimmalta ja tyhjimmältä kujalta, missä haisee kadotuksen
ontto onka.
Mä kerron.
Arvio teoksesta:
Sydämen
asia
Asser Korhosen haastattelu:
Saarna,
rippi ja trippi
