Shakkimestarin ikävä
Yöllä
kierähdän itseni ympäri monta kertaa/
ja tuuli työntää katkeamatonta taivasta pääni ylitse./
Sano taas että minä olen ainutkertainen ja erehtymätön./
Kierähdän, sano se taas,/
jonkun toisen ikkuna kolahtelee tuulessa/
ja puut kuin pilvet kuin puut matalalla,/
sateen varjossa kellotapulikuu/
kirkontorniin naulattuna,/
pimeässä kaikki tulee huoneeseen ja kohti./
Istun sängyn laidalla ja pelkään ettei minua olekaan./
Aina tähän aikaan, samaan aikaan, tarkalleen,/
shakkimestari kyyristyy pelilaudan ylle,/
ja valo polttaa hänen otsaansa./
Yhtä hyvin voisin nähdä unta kuin muistaa/
miten pujotat kätesi ilmaan repeytyneestä reiästä/
ja siirrät sotilaan kuviteltua vastustajaa kohti./
Yhtä hyvin olisin voinut olla onnellinen./
Nyt varjosi leviää seinälle kuin karhuntalja,/
minä piirrän sen sinulle tähän,/
ja ehkä se kehrää lasiset silmät auki,/
tai kaksi unetonta metallipalaa katsoo mustasta takista,/
napinläpi ja nappi./
Pelkäätkö koskaan pimeää ennen kuin valot on sammutettu,/
ullakolla joku pitää ääntä aina kun on hiljaista,/
sano että pojat vain heittävät kiviä ikkunaan,/
linnun paino taivuttaa oksia, varjot läikkyvät lattialle,/
mutta sinä istut liikkumatta moninkertaisten ikkunalasien takana/
siirrellen vaimennettuja nappuloita./
Menen peiton alle jotta jossain olisi lämmin,/
suljen silmät ja odotan,/
eilen lehdet tippuivat puista,/
puu vain menetti lehtensä,/
Sinä nostat katseesi ja olet aikeissa sanoa/
että maailman kangastuksilla on tapana/
tulla uniin ja unohtua./
En tullut tähän jäädäkseni,/
en ota kenkiä jalasta,/
tulin puhumaan vuosien ylitse/
ja shakkimestari kääntää pelilautaa:/
valkoinen aloittaa./
Pienet sotilaat sopivat sinulle./
Haittaako, etten ole tullut kotiin pitkään aikaan./
Käsi rummuttaa mietteliäästi ohimolla./
Joskus hevonen jää kiertämään kuningasta ikuisesti./
Kumartuneina pöydän ylle olemme toistemme peilikuvat./
Kunnes hämärä nielaisee yksinäisen kruunupään./
Kaksi venettä päälletysten, niiden keinunta,/
toinen nurinpäin, toinen kuin heijastus./
Joskus moottorien ääni, joskus huoneen valkeat purjeet,/
seinien tuulessa paukkuvat lakanat./
Ei mikään joki, sen kaareva pohja selkärankaa vasten, sen muta./
Kerran taivas kävi maan päällä/
ja vahingoittui vain hieman./
Siitä ovat merkkinä/
yö ja tähdet,/
neulanpistot silmieni takana./
Puu sinun uniesi huminassa valvon/
sillä sinä olet särö/
ja ikkunani takana varmemmin kuin aamu./
Arvio teoksesta:
Taivaan mittakaava
Sanna Karlströmin haastattelu:
Sanoja taivaalla
