YKSI
Mary
kantaa minut sänkyyn ja vetää peiton leukani alle. Hän avaa
kirjan jossa on suomalaisia satuja ja alkaa lukea aaltoilevalla äänellä.
Köyhä mutta neuvokas renkipoika laskeutuu maan alle, syvän lähteen
luo. Siellä istuu kaksi sopottavaa, maankuorta muinaisempaa mummoa joilla
on yksi yhteinen silmä. Poika nappaa silmän ja mummot säikähtävät,
he lupaavat tehdä mitä vain saadakseen sen takaisin.
Isä selittää sadun minulle. Pitää
osata iskeä oikealla hetkellä.
Ei, sanoo äiti, täytyy antaa armon käydä
oikeudesta.
He katsovat minua vuorotellen, kuin heilläkin
olisi vain yksi silmä, olen heidän edessään veistos josta
välittyy vain yksi puoli. He kiertävät ympärilläni,
mutta aina jokin puoli jää pimentoon. Toisen sanoessa jotain toinen
odottaa vuoroaan päästä lausumaan minuun kirjoitetut odotukset.
Myöhäisinä iltoina minä olen
tuo poika. Hän koppaa silmän käteensä ja näkee sen
pinnalla, suonten välissä välkkyvällä kalvolla ihmisten
toiveet ja mielihalut. Vilkaisen sitä, saan tietää kaiken, ojennan
silmän armollisesti takaisin.
Mary oli kotoisin Mayerthorpesta, läheltä Vancouveria. Varhain ennen
joulua kävin hänen kanssaan kaupungilla ostamassa omenapiirakoita,
enkelikelloja ja imeliä pukinkuvia joita kiinnittelimme seinille kuin pahoja
henkiä torjumaan.
Mary osti suklaisia joulupukkeja jotka sulivat
hiljaa ikkunalaudoilla ja karusellin johon oli kiinnitetty neljä torvea
puhaltavaa enkeliä. Kun poltti kynttilää niiden alla ilmavirta
sai enkelit pyörimään. Ne ovat arkkienkeleitä, Mary sanoi,
hän rakasti häitä ja ristiäisiä, yhdellä niistä
on sinun nimesi, Mikael.
”Arkkienkeli?”
”Hänen nimensä tarkoittaa sitä
joka on Jumalan kaltainen.”
”Kuka on Jumala?”
”Sitä sinun kannattaa kysyä papilta.”
”Mutta onko hän olemassa?”
”En tiedä, se on uskon asia.”
”Uskon?”
”Uskon, niin! Älä kysele tyhmiä.”
”Uskotko sinä?”
”En tiedä.”
Enkelit pyörivät kunnes ilmavirta kuolee.
Mary, jolla on eriväriset silmät, toinen vihreä ja toinen ruskea,
katsoo minua. Hänen edessään en ole veistos vaan vanhan taulun
pieni poika joka seisoo meren tai metsäaukean edessä.
”Mutta onko joku nähnyt hänet?”
”Ei häntä voi nähdä.
Hän on pelkkää kirkasta valoa. Äitini kertoi naisesta jota
sanottiin pyhäksi. Äiti oli Irlannista. Tämä nainen oli
nähnyt taivaalla liekehtivän pyörän. Sitten pyörä
katosi ja hän näki valon joka oli tuhat kertaa aurinkoa kirkkaampi.
Pyörän ympärillä seisoi pyhimyksiä joilla oli palmunlehvät
käsissään. Apostolien vasemmalla puolella seisoi piiri nuoria
tyttöjä. Oikealla oli puoliympyrä enkeleitä. Keskellä
oli Korkeimman olennon valokehä ja hänen valtaistuintaan kehysti sateenkaari.”
Ympäri vuoden kaadan paahtoleivälle vaahterasiirappia. Mary on tuonut
sitä lasipurkeissa tuliaisina Kanadasta. Puolenpäivän aikaan
hän jää kotiin tekemään esseetä, minä menen
ulos ja seuraan vastapäisessä talossa asuvaa sokeaa. Luulen miehen
mustien lasien lievittävän valon aiheuttamaa kipua.
Lähikauppaan mies ilmestyy aina yksin, poimii
hyllyiltä teepaketin ja juustoa eikä sano koskaan sanaakaan. Hänen
valkoinen keppinsä tekee yhtä ja samaa heiluri-maista liikettä
kuin mekaaninen tutka, ainoa hänen kuivettuneesta kehostaan lähtevä
tuntosarvi. Seuraan häntä rappukäytävään asti,
mutta puolessavälissä hän pysähtyy, kääntyy ja
ärisee: senkin ruma kakara, anna olla jo!
Vuosien ajan olen nähnyt miehen ilmestyvän
kadulle keppeineen ja mustine laseineen. Talvisin hän seisoo lähikaupan
tiskillä kuin patsas ja pudistelee lunta olkapäiltään. Mietin
miten saisin lasit riistetyksi hänen silmiltään.
Mary ei suostu houkutuslinnuksi. Hän sanoo
että mies saattaa olla sotaveteraani. Osoitin kadun yli sankarihaudoille
ja sanon että hänen pitäisi olla siellä.
Tuuletusparvekkeelta, yläkulmasta näen
hänen astelevan kohti rappukäytävää. Näen alkavan
kaljun, uurteisen otsan, joka luisuu alas kuin talvinen kumpare, rypyt aaltoilevat
kuin suuren hämmennyksen edellä, ja sitten alkavat jo silmälasien
sangat. Näen sinne missä valkoiset silmämunat pomppivat edestakaisin,
erotan verisuonten pienet polut.
Jäällä kirkkaus iskee suoraan silmiini, en ehdi sulkea niitä.
Isä ja äiti seisovat edessäni. Olen raottanut luomiani juuri
sen verran että näen heidät. Heidän suunsa vetäytyvät
hymyyn.
Lääkäreillä ei ollut selitystä
silmieni valonherkkyydelle, ei edes omalla isälläni joka pelkäsi
että näköni ei kehittyisi normaalisti. Asiantuntijat uskoivat
että vika paranisi ajan myötä. Niin kävikin, opin raottamaan
luomiani vähä vähältä. Uskouduin kirkkaudelle joka
keväisinä päivinä leijui avarissa huoneissa. Mutta vielä
kauan pidin herätessäni silmät kiinni. Nuuhkin tieni kissanvirtsan
ja hienhajun polkuja pitkin keittiöön, yritin aistia ympärilläni
heränneen kaaoksen. Minun oli avattava silmät etten kaataisi kahvikuppeja.
Pimeydessä tunsin olevani lähellä perhettäni mutta samalla
heistä itsenäinen.
Arvio teoksesta:
Todennäkyjä
Mikko Viljasen haastattelu:
Esikoiskirja
selkiytyi kävellessä
