Vilja-Tuulia Huotarisen esikoisrunot leikkaavat aukon naishistorian maisemaan
Tytön ja nuoren naisen kasvun ympärille on kiertynyt tänä vuonna useampikin hyvä esikoisteos.
Sanna Karlström, Marjo Niemi, Kiba Lumberg ja nyt
Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittavat kaikki laillaan tarinaa tytöstä, jonka kulkua naiseksi näyttää edelleen ohjaavan dramaattisesti niin kulttuurissa annettu kuin biologinen sukupuoli.
Sakset kädessä ei saa juosta on Vilja-Tuulia Huotarisen debyyttirunokokoelma, ja se seuloo nimeään myöten nuoren naisen tarkkaan neuvottua maailmaa. Huotarinen antautuu kiinnostavaan vuoropuheluun prologiksi lainatun
Marja-Liisa Vartion runositaatin kanssa.
Laajassa, 50-luvulla kirjoitetussa runossaan
Nainen ja maisema Vartio kehittelee kuvastoa pitkiä, jäykkiä hiuksiaan kampaavasta naisesta, joka hakee peilistä omia kasvojaan, mutta näkee kuvastimessa aina vain takanaan leviävän maiseman: "Se peili ei anna minulle minun kasvojani."
Tästä ristiriidasta annetun maailman ja itseksi ymmärretyn identiteetin välillä Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa pitkiä monisäkeisiä runoja, jotka sidostuvat tiiviisti saman teeman ympärille. Koherenssi runojen välillä luo sarjallisuutta, ja kokoelma tuntuu rakenteeltaan mietityltä.
Nuori runoilija astuu reippaasti hiusten ja peilien täyttämään mytologiseen naishistoriaan, jota on esitetty sanoin & kuvin aikojen alusta asti:
"Koulu tukee mielikuvitusta, / meidät kävelytetään museoon. / Maalauksissa naiset kampaavat alasti ja selkä kyyryssä / keltaisessa huoneessa. Teema on toistuva."
Pitkien hiusten salaisuus on monimerkityksinen. Ne ovat kaunis pyydys, jolla nainen saalistaa katseita, tai sitten huntu jolla hän kätkee hyveellisyyttään. Viimeistään moderneissa tulkinnoissa kutrit ovat myös se tahmean verkkomainen ansa, johon nainen itse sotkeutuu pahanpäiväisesti pääsemättä koskaan irti.
Naisruumiinsa loukkuun jäänyttä pitkätukkaa tutkii myös Huotarinen runoissaan. Näkökulma on pintaa palvovassa nykyajassamme, ja sen ankarissa vaatimuksissa sukupuolen fyysisen esillepanon suhteen.
"On tyttöjä, jotka oksentavat ruokailun jälkeen / ja toisia, jotka pitävät heidän hiuksistaan kiinni. / Kerron salaisuuden: eroa ei ole. / Nollapistettä ei ole, riman alle mennään selkä notkolla."
Rajoituksia ja ohjeita runojen tyttö saa kaikkeen muuhun paitsi tähän yksityisimpään: kuin yhteisestä sopimuksesta naisruumis taivutetaan - vaikka väkisin - kulttuurin idealisoimaan muotoon. "Estetiikka koituu kohtaloksemme. / Lämää kiekko / kerran toisensa jälkeen maalin ohi. / Muuta tapaa viheltää peli poikki ei ole."
Sakset kädessä ei saa juosta on raikasta kapinaa peilinpitelijöiden maailmassa. Huotarinen kääntää taitavasti runon suunnan juuri kun pitkähiuksisten vedenneitojen epätoivo alkaa tuntua alleviivatulta:
"Huomenta tyttö, mitä jätit vastapäiselle rannalle? / Mitä kasvoi rantaan, kun polku rehahti umpeen? / Hiukset, hiukset tukkivat viemärin aukon."
Kriittinen katse kokoelmassa luottaa vahvasti lukijaansa. Mitä esimerkiksi on tapahtunut runossa, joka alkaa säeparilla: "Vuosi ja neljä kuukautta ehdollista / siitä mitä simpukkasuulta vietiin ehdoitta." Teksti ei puhu sanallakaan väkivallasta, mutta sanomalehden pikku-uutisten kehittämä kulttuurinen lukutaito pätevöittää summaamaan tytön kohtalon.
Kokoelma läpäisee tytön eri ikäkaudet koululaisesta nuoreksi naiseksi saakka. Runot keskittävät toistuvasti paikkaan ja tilanteeseen: koululuokkaan, steppitunnille, rippijuhlaan, "ekakertaan".
Tunnistettavalla ja tarinallisella lähtökohdalla Huotarinen luo draamallisen kehyksen ilmaisulleen. Silti hänen runokielensä hakee vielä näkemystä, eräänlaista sisäistä varmuutta siitä, että valittu aihemaailma on ollut aivan pakko kirjoittaa juuri runoiksi.
Kokoelman temaattisesta kapeudesta huolimatta uskon sen puhuttelevan varsinkin nuoria runonlukijoita. Vilja-Tuulia Huotarinen runoilee rehellisen rohkeasti elämänvaiheesta, jota ei kannata medikalisoida ja ongelmoida turhan tunkkaiseksi.
Kokoelman päätösrunossa tyttö pelastautuu näköalapaikaltaan: "Kun on aika hypätä, teen sen yksin. / Heitän hiukset taaksepäin, laskuvarjoksi / joka leiskauttaa turvaan. / Selviän hengissä, putoan jalat edellä / maan pinnalle ja kävelen pois."
MERVI KANTOKORPI
Vilja-Tuulia Huotarisen haastattelu:
Oma ääni löytyi unohtamalla kirjoittajakoulutuksen opit
Ote
kirjasta>>
