Aki Salmela Sanomattomia lehtiä Tammi. 78 s. 18,90 euroa. Ote kirjasta>>

Kun Pentti Saarikosken Maailmasta ilmestyi yli neljäkymmentä vuotta sitten, parjattiin kokoelman "säemöykkyjä" ja "tunnetusti kamalaa kielenkäyttöä".
     Aki Salmela on ottanut Saarikosken kokoelmasta mallia. Saarikosken tapaan hän kirjoittaa samannimisiä runoja järjestysnumeroin: Elegia 1, Elegia 2, Elegia 3. Keskimmäisessä siteerataan samaa Danten säettä kuin Saarikoski aikanaan: "l'amor che move il sole e l'altre stelle".
     Kaltaisuus on läsnä myös kehämäisessä rakenteessa, ja siinä, että "kaikki näyttäisi liittyvän kaikkeen", kuten Salmela panee varovaisen filosofin naurahtamaan yhdessä runossaan.
     
Runouteen on aina kuulunut tietoisuus edeltäjistä. Salmelan kokoelman älykkääseen kudokseen on punottu viitteitä sinne tänne ja omistettu runoja mestareille. Kokoelmaa ohjaa runoilija Lyn Hejinianin englanninkielinen ajatus siitä, miten "language discovers what one might know".
     Salmelaan se sopii. Runot etenevät usein kielen ehdoilla: ajatus lentää sinne minne sanat osoittavat. Konkreettisimmillaan on kyse assosiaatioista niin kuin Elegioissa, joissa edeltävä säe määrää seuraavan sisällön: "Naurava lapsi sulkeutuu munankuoreen / Muna sulkeutuu melonin sisään. / Meloni vierähtää lääkemurskaimeen." Salmela on tekniikoineen velkaa Hejinianin ideoille teoksessa My life.
     Salmelan kokoelma pitää otteensa, koska sitä pitää ratkoa. Kirjaa voi ja pitääkin lukea muutoin kuin vain kannesta kanteen. On viipyiltävä, palattava takaisin, kun miettii, miten mikin nyt menikään.
     Osastoa Kierros ei tarvitse pitkään pähkäillä, kun huomaa, että proosarunojen nimet eivät ole ihan kohdillaan. Ensimmäisellä runolla on toisen runon nimi ja toisella kolmannen, viimeisellä ensimmäisen.
     Kyse lienee joka tapauksessa siitä, että kaikki liittyy kaikkeen. Ja siitä, että kyseessä ei ole "tarina eikä tämä kerro mistään". Runoteksti on koko ajan "toinen", askeleen päässä.
     Salmelan takaa eivät kurki vain suomalaiset runoilijat. Yhdessä runossa Salmela leikillään toteaa, että "Tässä lauseessa tunnustan Charles Bernsteinin vaikutuksen". On kyse tämän hetken ja käsillä olevan lukuprosessin alleviivaamisesta.
     Yhdysvaltalainen "languagerunous", jonka saappaanjäljissä Salmelakin tarpoo, on kiinni omassa perinteessään. Suomalaisen nuoren runoilijan ote vieraaseen traditioon on aina ulkopuolinen ja myöhäsyntyinen. Ulkopuolisuus toisaalta on usein ollut mitä antoisin lähtökohta runojen kirjoittamiselle.

Salmelan runot ovat veikeydessäänkin tietoisia: "Hän ei ollut paha ihminen / vaikka hän piti tennissukkia / harmaiden kenkien kanssa. / Keskeytä jos olet kuullut tämän aikaisemmin." Proosarunoissaan hän ei kuitenkaan yllä sellaisiin absurdeihin ilotteluihin kuin Henri Michaux, jonka sanomisia on pantu yhden proosarunojakson motoksi.
     Proosarunoihin soisi vielä enemmän tuulta siipien alle, lennokasta mieltä, niin kuin kokoelmassa muutoin on.

Kuitenkin sekin, että Salmela viljelee monenlaista muotoa, sopii "languagerunouteen". Arkipäiväinen ja kirjallinen, teoria ja käytäntö hämmentyvät Salmelan sekoittimessa.
     Runoa Nihilisti pitää ihailla, niin komeasti se soljuu: "Hän löi papin kuoliaaksi kapakassa, ja meni kiven sisään. / Hän meni kirkkaaksi säkeeksi vanhaan humalaiseen balladiin. / Hän meni ja oli tarinan Alladin / taikalamppu rapajuopon pussukassa / terminaalihumalassa / sielunpohjalla kourallinen likaisia kultakolikoita." Säkeitä kun lukee, tietää, että suomalaisessa runoudessa on jotakin uutta mitä ilmeisimmin käsillä.

JAANA KANTOLA / Helsingin Sanomat

Aki Salmelan haastattelu:
Runoja kokeellisella asenteella

Ote kirjasta>>