Modernismin hyveet hallitsevat nuoren runoilijan ilmaisua

	Sanna Karlström Taivaan mittakaava Otava. 58 s. 19 euroa. Ote kirjasta>>

Kai se on rakkautta, jos istuu matkalippu kourassa / Helsingin rautatieasemalla ja ajattelee omalla murteella” kirjoittaa Sanna Karlström debyytissään. Uutta murrerunoilijaa hänessä ei vain saada, sillä Taivaan mittakaava on runokieleltään kotoisin kirkastetun modernismin tyylikoulusta. Sen pelkistynyt ilmaisu karttaa huolellisesti innostunutta sanapuroilua: ajatuksen ja tunteen lähikieli kirjoittuu Karlströmin säkeissä harkituiksi runokuviksi.
     Esikoisen kuusi osastoa elää muutaman itsenäisen kuvan varassa. Tila, ikkuna, maisema, taivas ja maa toistuvat kautta kokoelman ja kasvattavat keskenään metonyymisia suhteita. Kokonaisuus on tutunoloinen asetelma, jossa sisä- ja ulkotilan suhde asettuu minän ja maailman kohtauspaikaksi. Väliin jää ikkuna, sen lasi, peili ja heijastus, joka rajaa subjektiivisen katseen tavoin maisemaa.

Tilallisten maailmojen rajalle jäävään pintaan syntyy jatkuvasti säröjä, kuten osastossa Lasinleikkaaja. Ikkunan rikkoutuminen ja näin myös avautuminen ulospäin on säkeissä yhtä aikaa menetys ja mahdollisuus: ”Tämä hento ajatus / kuin oksanmuotoinen särö lasissa / (ei siihen istahda lintu) / Tuijotan / kunnes lasi putoaa pois.”
     Viisirivissä näkyy Karlströmin taito tehdä pienen eleen mietittyä runoutta. Kuva on myös konkreettinen, tai ainakin se joka on nähnyt, miten olematonkin särö saa lasin todella valahtamaan alas, tavoittaa runon ajatuksen voimaa kuvittavan rinnastuksen.
     ’Särö’ ikkunassa toistuu kokoelman säkeissä ja saa myös äänteellisesti kaltaisen merkityksen ’suru’: ”Mutta syksy hakkaa rinnassa yötä säröille. / Seinän takana riita haurastuu, tiputtaa lehtensä ja vaikenee.” Runoihin on kasautunut menneen rakkauden kuvastoa, ja rakkaudessa eletty toiseus ja sovittamattomuus ovat Taivaan mittakaavan keskeisiä teemoja.
     Runojen puhujalla on avoimesti nuoren ihmisen kasvot. Ilmaisu tavoittaa tytön tunne-elämän ambivalenssin ja tuskallisen irtioton symbioottisen suhteen ensimmäisyydestä.
     Pyrkimys kohti omaa äitiä ja repäisy poispäin ovat toistuvasti rinnakkaisia: ”Kun kalleinta maailmassa on punainen lettinauha, / ja palmikko painava ankkurikettinki, / ei tyttö itke tukistusta. / Nyrkissä rypistyvä silkki / kun se on verenvärinen ja viety, / mitään niin omaa ei minulla olekaan / kuin sinun kasvosi ehkä, äiti.”
     Sama epätoivoinenkin kulku toisen luo kertautuu runoissa, jotka palautuvat miessuhteisiin. Näissä Karlström ilmaisee kiinnostavasti ”arkkitehdin” ja ”shakkimestarin” hahmoissa miehen ja kenties ylipäätään toisen ihmisen ajattelun vierautta.

On kuin mittakaavat havainnon ja kielen kartoilla olisivat liian kaukana toisistaan. Tätä sovittamattomuutta, joka selvästi myös kiinnostaa runojen puhujaa, kuvitetaan hyvin. Kun nainen miettii metsän reunan kauneutta, ”miten sellainen voi yhtäkkiä alkaa ja loppua”, hän lähes kuulee ”arkkitehdin hengittävän, mutta se oli kääntynyt katsomaan moottoritietä, / joka kohosi puiden yllä kuin sateenkaari.”
     Taivaan mittakaava on melko suppea runokokoelma ja sen kuuteen osastoon järjestetyt 39 runoa antavat kuin vain välähdyksen puhujiensa eri asennoista ja äänensävyistä. Tulee mieleen, onko Karlströmin kenties liiankin kunnianhimoinen tarve kontrolloida ilmaisuaan saanut hänet karsimaan noin joka toisen runon kokoelmasta.
     Mutta runoilijaksi Sanna Karlströmin tunnistaa ilman muuta jo tässä esikoisessaan. Etenkin sen alkupuolen rakkauden shakkipelin merkillistä logiikkaa tutkivat runot tavoittavat lyriikan ajattomuutta: ”Joskus hevonen jää kiertämään kuningasta ikuisesti. / Kumartuneina pöydän ylle olemme toistemme peilikuvat. // Kunnes hämärä nielaisee yksinäisen kruunupään.”

MERVI KANTOKORPI

Sanna Karlströmin haastattelu:
Sanoja taivaalla

Ote kirjasta>>