Mikko Viljanen kirjoittaa yhtä aikaa sekä läheltä että kaukaa

	Mikko Viljanen Todennäkyjä WSOY. 156 s. 24 euroa. Ote kirjasta>>

Kiva romaani. Se on yhtä aikaa yleinen ja yksityinen. Eli se tulee iholle ja ottaa samalla välimatkaa.
     Siinä Mikko Viljasen esikoisromaanin Todennäkyjen viehätys ja lumo. Ei ole muuten pöllömpi romaani. Viljasella on oma äänensä, oma tyylinsä ja oma maailmansa. Sinänsä se on hauskasti hassu kirja, koska Viljasen kuvaamat romaanihenkilöt ovat joko puhtaasti umpisokeita tai vahvasti näkörajoitteisia.
     Siksi Todennäkyjä yrittää katsoa sitä maailmaa, jota ei yleensä nähdä.
     Ehkä se jopa tuijottaa sitä yksityisintä totuutta, jolta on kaikkein helpoin sulkea silmänsä.
     Tässä katsannossa Todennäkyjä näkee pitkälle. Eli nähdään.
     
Esikoiskirjalle ominaisesti Todennäkyjä on rennosti generoitu kehitysromaani. Minä-kertoja purkaa auki tarinan, joka kertoo, miksi hänestä sukeutui sellainen kuin hänestä tuli.
     Luonnollisesti minä-kertojan sokeuden pelko liittyy liialliseen itsetyydytykseen. Tuttu teema amerikanjuutalaisesta kirjallisuudesta.
     "Täytyi olla siis sokea että voisi olla viisas, minä ajattelin. Homeroskin oli sokea, Oidipuskin näki vasta puhkottuaan silmänsä", kirjoittaa Mikko Viljanen.
     Siinä missä yhden kirjan hittikirjailija Patrick Süskind kirjoittaa parmyfoidusta hajujen maailmasta, Viljanen taas kirjoittaa näkökyvyn puutteesta.
    
Kyse on aisteista, siitä kulmasta jolla tulla maailmaan ja tarkastellaan ympäristöä. Hyvä eksploitaatio.
     Huonoa on taas se, että itse kehitystarina mättää välillä pahemminkin, koska siitä puuttuu päähenkilöiden välinen kemia, kerronnan motiivi.
     Samoin tarinan rapsodisuus alkaa jossain vaiheessa hivenen puuduttaa.
     Mutta, ettei tärkein unohtuisi: Kyllä Mikko Viljanen osaa kirjoittaa. Todennäkyjä ei ole mikään tusinakirja.
     Ainahan saa jotakin toivoa. Minulle olisi käynyt Mikko Viljasen esikoisromaaniin selkeämpi keskiö, kunnon ruoto, sellainen tuhti selkäranka - nyt kun proosa taittuu välillä turhaksi maailmanselitysmalliksi.
     Kertojanlahjansa hän kuitenkin lunastaa huumorillaan. Päähenkilön opiskeluajan elämäntehtävä liittyy sekin silmiin.
     Minä-kertoja nimittäin pääsee Hyksin silmäklinikan iltavahtimestariksi. Ansaintalogiikassa hänen alapuolellaan ovat vain siivoojat. Mutta näkeekö hän tarpeeksi kauas? Tarpeeksi tarkasti?
     Jostakin syystä muusikoista tässä yhteydessä puhutaan vain Stevie Wonderista. Näkisin mieluusti vastavetona, kunnon kontrastina, The Whon kappaleen I Can See for Miles.

JUKKA PETÄJÄ / Helsingin Sanomat

Mikko Viljasen haastattelu:
Esikoiskirja selkiytyi kävellessä

Ote kirjasta>>