Laulaja Anja Erämaja osaa myös tulkita omia proosarunojaan

	Anja Erämaja Laulajan paperit WSOY. 70 s. 22 euroa Ote kirjasta>>
	Kuva: Sami Kero / HS

 En uskalla kysyä Anja Erämajalta, millä hän on itsensä elättänyt kaikki nämä vuodet, sillä mitä se minulle kuuluu eikä runoilijoilta sellaisia kysellä. Pätkätöitä todennäköisesti, opiskelua ja kaksi lasta, sellaistahan se on.
     Haastateltavana oleminen sitä paitsi häntä vähän häiritsee; hän kumartuu vaatimattoman nauhurini puoleen ja sanoo äänekkäästi: "Koetetaan olla kavereita jookos, ananas ja kookos."
     Hauska nainen siis. Kuulisittepa hänen lukevan omia proosarunojaan, hän vetää ne vauhdikkaasti, hyvin coolisti ja suurella itseironialla. Loistavan esiintyjän nuoruuteen kuuluikin aika Kellariteatterissa; Laulajan papereiden kirjoittaja on myös oikeasti laulaja.
     
Nykyään Arabianrannassa asuva Anja Erämaja, 42, on kotoisin Merimaskusta Turun saaristosta.
      "Sinne mennään Naantalista sillan yli Otavan saarelle, siellä on Merimasku ja Rymättylä, pienenpieniä kuntia, siellä kituuttavat, varhaisperunaa ja kurkkua viljelevät", Erämaja kuvailee kotiseutuaan.
     Kotona harjoitettiin maanviljelyä. Erämaja kertoo, kuinka kovaa hommaa on perunan viljely, kurkkujenkin poimiminen.
     "Ne on pisteliäitä, pitää olla hikiset hanskat käsissä. Välillä oli juhlaa kun kävimme Turun torilla myymässä ja olin mukana niissä reissuissa."
     
Aivan ensimmäiseksi Anja Erämaja aloitti opiskelun Laajasalon opistossa ja ajatteli ryhtyä toimittajaksi. Sen jälkeen hän meni Turkuun opiskelemaan elokuvan tutkimusta ja ajatteli ryhtyä elokuvakriitikoksi.
     No, sen jälkeen hänestä tuntui ettei ne sanat vaan kuvat, ja hän päätyi Taideteolliseen korkeakouluun valokuvataiteen laitokselle. Siellä hurahti seitsemän vuotta.
     Opiskeluaikana hän liittyi Kellariteatteriin, perusti Mehumaija-orkesterin ja opiskeli myös laulua. Nykyään hän esiintyy Laulavat kahvinkeittäjät -ryhmässä.
     
Erämajaa kiinnostaa kuulijan ja katsojan näkökulmasta tilanteet, kun ihminen on lavalla.
     "Mukana on niin paljon muutakin kuin se teksti: liha puhuu, mikä se ääni on, miten ylipäätänsä ihmiset ajattelee yhtä ja puhuu toista, ehkä tekee kolmatta."
     Viime kesänä näkemäni Erämajan esitystilanne oli dramaattinen. Hän sai juuri ennen esiintymisvuoroaan sydämen rytmihäiriökohtauksen ja istui nurkan takana henkeä pidättelemässä. Lopulta oli pakko mennä yleisön eteen, ja kaikki meni hyvin. Eikä yleisöllä ollut vaikeuksista aavistustakaan.
     
Kirjoittaminen on Erämajan elämässä melko uusi asia, hän kertoo aloittaneensa vuosituhannen vaihteessa.
     "Halusin eläytyä millenium-kohuun, vuosituhannen vaihtumiseen, sillä 90-luku oli minulle vaikeaa aikaa. Minulle maailma alkoi, esikoinen syntyi ja muutenkin etsin hyviä merkkejä."
     Erämaja oli tehnyt aikaisemmin laulutekstejä. "Se on sellaista vääntämistä, tehtävän ratkaisua, keksimistä. Halusin uudella tavalla oppia kirjoittamaan, löytää välittömän ja vuolaan tavan."
     Erämaja yritti löytää keinoja, miten hän pystyy ohittamaan kriittisen minänsä. Hän kirjoitti tajunnanvirtamaisesti kasan tekstimassaa ja ryhtyi muovailemaan sitä, "vähän kuin savimöykkyä."
     
Esikoiskirjan ilmestyminen on Erämajalle erittäin merkittävä asia, kuin kolmas lapsi.
     "Olen koko ikäni miettinyt, mitä sitä ryhtyy isona tekemään, ja moni asia on jäänyt kesken. On henkisesti hyvin tärkeää, että yksi asia on viety konkreettiseen päätökseen. En ollenkaan jaksaisi pöytälaatikkokirjoittamista", hän sanoo.
     Valokuvaamisen opinnot eivät jääneet kesken, mutta valokuvaajaa hänestä ei tullut. Itse asiassa hän lopetti kuvaamisen opiskelun jälkeen, ja lopputyön aihekin oli, onko valokuvaaminen syntiä.
     "Tulin lopputulokseen, että kyllä se aika arveluttavaa on. Vähän jäi senkin takia että uskottavuus olisi kärsinyt . . . Tosin täytyy myöntää että kun lapset syntyivät, räpsin kuvia kuten muutkin."
     
Lyhytproosa ja proosaruno ovat Erämajaa aina kiinnostaneet ja hän on innostuneena lukenut Petri Tammista, Julio Cortázaria, Henri Michauxia. Kesällä hän löysi Mirkka Rekolan Maskut.
     "Olen pätkäihminen ja sekä-että-ihminen, aina levoton ja hermostunut. Olisi hyvä rauhoittua joskus lukemaan pitkää proosaa. Toivon, että tiiliskiviromaanienkin aika tulee."
     Alastalon salissa on yhä kesken, mutta vielä se läpi luetaan.

MAIJA ALFTAN / Helsingin Sanomat

Arvio teoksesta:
Laulajan paperit

Ote kirjasta>>