Auli Mantilan romaani ottaa sytykkeensä tunnetuista tapauksista

	Auli Mantila Varpunen Teos. 266 s. 26 euroa. Ote kirjasta>>
	Kuva: Sami Kero / HS

 Estonian uppoamisesta se alkaa, ja Myyrmannin räjähdyksellä se jatkuu. Joten isot ovat kuviot esikoisromaanissa.
     Tietenkään juuri näitä nimiä ei mainita, eikä niistä varsinaisesti olekaan kysymys. Vaan siitä, mitä mahdollisuuksia tällaisessa maailmassa on elää omaa elämäänsä. Millainen se sitten sattuukin olemaan.
     Varpusen päähenkilö on "nainen, alipalkattu ja vähän helvetin huonolla tuulella".
     Siksi hän käyttäytyy usein kuin mies, sopimattomasti. Mikä kuittaantuu miesten kohdalla helposti omintakeisuudeksi tai kulmikkuudeksi, mutta tekee naisesta epäkelvon – myös hänen omissa silmissään.
     Sillä nainen kai miestä herkemmin mittaa itseään yhteisön ja kulttuurin langettamin velvoittein.
     
Pelätäkin naisen pitää enemmän kuin mies. Sellaisen käsityksen elokuvaohjaaja Auli Mantilan Varpusesta saa.
     Siitä huolimatta, että Anja Kaurasen romaanin ja nimenomaan Mantilan sen pohjalta tekemän filmisovituksen iskostama teema, sukupuolen perusteella lankeavan pelon maantiede, ei nyt olekaan enempää kuin häivähtävä alajuonne.
     Sillä Varpusessa saavat pelätä kaikki. Ensin ne, jotka eivät kelpaa muille. Ja sitten ne muut, jotka saattavat joutua sen kelpaamattoman harkitusti umpimähkäisen koston uhreiksi.
     Päähenkilö hankkii elantonsa vakuutusalalta. Se on rikkinäisen maailman korjaamista laastareilla.
     
Yhtymäkohtia kaikkien muistamaan Myyrmanniin on ehkä tarpeettoman paljon, mutta mitään kirjallista tositelevisiota Mantila ei harrasta. Kysymys on yhden naisen yrityksestä nousta oman elämänsä keskukseksi.
     Helppoa se ei ole, koska hän on liian tottunut muitten onnettomuuksiin ja vahinkoihin, jotta osaisi enää keskittyä omiinsa.
     Tästä tunteiden väistelystä sekä siitä johtuvasta jatkuvan itsetarkkailun kurimuksesta Mantila avaa tuiman intensiivisiä näkymiä. Esimerkiksi sen, miksi Varpusen nainen ei uskalla kuunnella musiikkia.
     Lyhyesti sanoen: musiikki virittäisi kaipuuta, ja kaipaaminen tuntuisi liian hirveältä.
     
Niin, Varpunen on rikosromaani vain kehykseltään.
     Sen poliisit ja muut tarkastajat ovat vielä haavoittuneempia kuin Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää edes heikoimpina päivinään. Pahuutta on loppujen lopuksi perin vähän, heikkoutta sitäkin enemmän, ja lain kirjaimen kaikilla puolilla.
     Hiukan muotopuoleksi Varpunen kuitenkin jää, väkevistä kohtauksistaankin huolimatta ikään kuin päämäärättömäksi.
     Jäljelle suodattuu vain avuttomuus. Sekä käsitys, että tarjolla pitää olla syli, ennen kuin kukaan voi sellaiseen päästä ja rauhoittua.

ANTTI MAJANDER