Juhana Vähänen Cantorin pölyä Savukeidas. 76 s. 18 euroa Ote kirjasta>>
	Kansi: Pekka Saari

 Runous menee matematiikaksi Juhana Vähäsen (s. 1982) esikoiskokoelmassa Cantorin pölyä. Niin käy nimeä myöten: Cantorin pöly kun on fraktaali, eli siis kuvio, joka toistaa itseään loputtomiin, tai on paremmin sanoen joukko, joka näyttää samalta eri mittakaavoissa.
     Vähäsen kokoelma taitaa tavoitella samaa. Se on jaettu neljään osastoon, joista toinen kantaa kokoelman nimeä.
     Ensimmäinen on enteellisesti Alan Turing. Enteellisesti siksi, että Alan Turing (1912–54) oli tietojenkäsittelyn uranuurtaja, hän joka loi "Turingin koneen", teoreettisen mallin sille, miten tietokone toimii. Eikä Vähäsen kokoelmaa toden totta olisi, ainakaan tässä muodossa, jollei Turing olisi hieraissut aivonystyröitään aikoinaan juuri niin kuin teki.
     
Pidän siitä, miten kokoelma alkaa. Se alkaa nimittäin Turingiksi tulemisella, yhdenlaisella roolirunolla. Sen jaksot alkavat aina vain ilmoittamalla puhujan nimen ja iän, joka harppoo seitsemän kertotaulun askelin.
     Viimeinen ikä on neljäkymmentäkaksi ja siihen päättyi Turingin elämä, muttei Vähäsen Turing-jakso, joka päättyy sanoihin "symmetria / kuviot", ikään kuin fraktaalia enteilevänä sysäyksenä kokoelman nimijaksolle, Cantorin pölylle.
     
James Joycen Finnegans Wakesta on sanottu, ettei sitä voi lukea, sitä pitää tutkia. Sama vika Vähäsellä.
     Jotakin olennaista kokoelmasta tiivistyy lauseeseen "kirjoittamalla merkityksettömiä mutta iskeviä sanajonoja näytät niille olevasi terässä".
     Uskotaan, terässä ollaan, mutta mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Säe "lattialla hiukan cantorin pölyä hoh / hiukkaskiihdyttimet o pitävät miellyttävää meteliä" ja muu liukaskielisyys antavat ymmärtää, että sisällön yhtälö tuottaa tuloksen nolla.
     Ja niin on tarkoituksella. Mutta ainahan etsimme tarkoitusta, ei siitä mihinkään pääse.
     Entä jos lykkäisimme Vähäsen kokoelman Cantorin pölyineen päivineen tietokoneeseen, ehkä löytäisimme symmetrian, nelirakenteen, joka toistuisi ja loisi turvallisuuden tunnetta, että keksinpä! Sillä runoutta ei kirjoiteta tai lueta vain uuden ja ihmeellisen vuoksi.
     Sen tietää myös Vähänen. Klishee tai vinkkaus jollekulle runoilijalle vuosien takaa, pitää tekstin edes vähän tutussa kiinni, jalat maassa. Niin kuin nyt esimerkiksi säe "kävelin pitkän kielen päästä päähän", jossa näkee ensin Pentti Saarikosken, ja sitten Ezra Poundin, jos niin tahtoo tai tulee edes mieleen.
     Vastaavat "mahdollisuudet" ovat oleellinen osa Vähäsen lukkoon lyömätöntä poetiikkaa.
     
Vähänen on muuten yksi niitä runoilijoita, jotka viljelevät vieraita kieliä. Siinä ei ole sinänsä uutta, se on modernismia, Poundia, T. S. Eliotia. Heidän kotikielensä on Vähäsen vieras.
     Mutta Vähänen ei käytä englantia kuten modernistit vieraita kieliään. Hänen kokoelmansa todellisuudessa, nykymaailmassa, vieraan vaikutelmaa ei saada englannilla aikaan. Siihen ei päästä edes kieli solmussa, ei edes Hannu Helinin viime vuoden kokoelmassa ctrl alt del, johon on kirjattu ylös jokseenkin samaa maailmaa kuin Vähäsen esikoisessa. Ei liene sattumaa, että molemmat ajan hermon runoilijat, niin Helin kuin Vähänenkin, "blogaavat", eli pitävät päiväkirjaa Internetissä.
     Ajantasaisuutta Vähänen tuo kokoelmaansa myös ripottelemalla runoihinsa shakkinyrkkeilyn kaltaisia up-to-date-kuriositeetteja. Jää tunne, että osa kokoelmaa on koottava "tuolta ulkoa", tietoverkon uumenista.
     
Vähänen on pannut kansiin älykkään kokonaisuuden, joka vaatii lukijaltaan paljon. Niin kuin monien medioiden anti, senkin katkelmallisuus kiristää pinnaa.
     Toivon silti Vähäseltä hyvää jatkossakin, mutta kenties keveämpiä kenkiä, runoratsun suitsien hölläämistä. Voisi vaikka ottaa oppia omista säkeistä: "parasta olisi vaipua ja unohtaa kaikki / tyhjäkäynti / valua alas vuorenrinnettä / vapaalla"

JANNA KANTOLA

Juhana Vähäsen haastattelu:
Uusi sukupolvi haluaa rikkoa säkeiden muodon

Ote kirjasta>>