Olli Sinivaara tunnustelee hiljaisuutta

	Olli Sinivaara Hiililiekki Teos. 85 s. 18 euroa. Ote kirjasta>>
	Kansi: M-L Muukka

Harvalla esikoiskirjailijalla on takataskussaan niin paljon mietittyä ja jo präntättyä runousoppia kuin Nuoreen Voimaan ja Tuli & Savu -runouslehteen kirjoittaneella ja kääntäneellä Olli Sinivaaralla.
     Sinivaarasta on sukeutunut nykyrunouteemme uusi entusiasti, runouskovainen, jonka poeettiset kummit ovat kotoisin meiltä ja muualta.
     Kun nuori runoilija tosissaan tutkii suomen kieltä, ei tunnu hyvältä esitellä tuloksia ensisijaisesti ranskalaisen jälkimodernin ja amerikkalaisen kielirunon hedelminä.
     Näin siitä huolimatta, että Sinivaara näyttää kuin syntyneen strukturalismin jälkeisen kielifilosofian helmoihin.
     Hiililiekin kudoksista vainuaa perheyhtäläisyyden suomalaisen modernismin mestareihin, ja etenkin sen haastajien, kielihumalikkojen säkeisiin.
     Jälkimmäisistä tulevat mieleen Väinö Kirstinä (s. 1936) ja Jyrki Pellinen (s. 1940) varttuneempina taiteenharjoittajina, Sinivaaran ikätovereista puolestaan Eino Santanen (s. 1975) ja Aki Salmela (s. 1976).
     Mutta miten esikoiskokoelma Hiililiekki vastaa odotuksiin? Pelastautuvatko sen säkeet teorian ensimmäisyydeltä, joka usein lyö korville kokeilevaksi epäiltyä runoa, ainakin tavallisen lukijan elämyksessä?

Sinivaaran varma turva on romanttisuudessa. Kokoelman sivuilla tuoksuu niin vilpitön rakkauden ja kauneuden kaipuu, että lukija saattaa tunnestautua runojen tavoittelemaan kielen takaiseen hiljaisuuteen ja sanomattomaan. Tätä "olennaista" runoilijan ilmaisu piirittää kaikin keinoin - ja "alkaakin soida / kuin se mikä rakkaudesta sanotussa ei soi".
     "Mitä paremmin opin taas muistamaan ihosi tulevat keväät, / auringon hurmioituneet kädet ja jalat aamuyön karistamilla asvalttiapiloilla, / sitä enemmän suru ja ilo, toinen toistensa orvot, / tulevat erottumattomiksi, / me sylien luolamaalauksessa niin läheisiksi."
     Hiililiekin pitkien runojen prosessinkaltaisuudelle ei tee oikeutta osan lainaaminen, mutta jo näissä katkelmissakin helisee se historian ja futuurin yhdenaikaisuus, subjektien vaihdettavuus ja moniaistisuus, jotka luonnehtivat Sinivaaran runoutta.
     Säkeiden ja kuvien virtaavuus on vaikuttavimmillaan näennäisen staattisissa runoissa Kevätvaloa I ja II. Ne tutkivat huhtikuun harmaanvalkoisen taivaan sävyjä kaikkien aistien simuloimina. Lopputulos on mitä kauneinta kielessä tavoitettua synestesiaa.
     Kokoelman viiteen osastoon mahtuu myös useita runoja, joissa lukeva järki joutuu "pakkolomalle omasta kielestään", kuten runo sanoo. Mutta Hiililiekki opettaa tavoilleen, ja toisella tai kolmannella lukemalla pelin reunaehdot alkavat hahmottua.
     Ihan joka leikkiin en nukkeani antaisi. Viidennen osaston typografialla pelleilevät, änkyttävät ja osin ylipyyhityt säkeet jäävät vain kokeiluksi. Samoin jotkut pakotetut metaforarakenteet syntyvät liian yrittämisen jäljiltä kuolleina ("muistinihon pronssilaavaiset lähteet").
     Hiililiekki hellittelee myös tutumpia runokielen konventioita. Käytössä on esimerkiksi hienostunut, ilmaisun rajoja venyttävä semanttinen säkeenylitys. Parisäerakenteessa Sinivaara tutkii muunnellen toistuvaa säettä ja generoi siitä ikään kuin liikkuvan lauseen. Metaforissa hän luottaa yhdyssanoissa syntyviin anomalioihin ("perhosensiipipressu") ja perilyyriseen kauneuteen ("illan arkasilmäinen terassi").

Runojen nimet nousevat kokoelmassa toistuvasti ilmaisun suunnan kompassiksi. Niistä tulee se kynnys, jolta lukemisen virtaan ponnistetaan, ja usein alkuvauhti on luennassa liki ratkaiseva. Sellaiset hienot runot kuin Initaatio, Dokumentti ja Koti saavat voimansa otsikkonsa kynnystekstistä.
     Hiililiekin avausruno on nimeltään Oksymoron. Se tarkoittaa retorista kuviota, joka sisältää kaksi näennäisen ristiriitaista käsitettä. Kokoelman lähtökohta luonnehtii hyvin omaa runoilmaisuaan:
     "- - juuri sinä olet se pakkolaskeutunut paradoksi: / kaaoksen järjestysmies, valistuksen vastavalo / kielen kynnys lähellä vettä ja matojen ääntä."
     Tähän olemukselliseen päinvastaisuuteen mahtuu Olli Sinivaaran logoksen kritiikki, järkipuheen sitkeä epäileminen. Romantikko nousee vastarintaan juuri runoitse: hän haluaa osoittaa lukijalleen josanotun kääntöpuolen peittyneen, mutta moniaistisen elämän.
     Tuloksena on "visuaalista melua" ihmisenä elämisestä kaikissa ajoissa ja paikoissa. Pienen harjaantumisen jälkeen tätä kielikoulua kuuntelee korvat pystyssä - ja odottaa kiinnostuneena jatkoa.

MERVI KANTOKORPI

Olli Sinivaaran haastattelu:
"Runoushan kuuluu nuoruuteen"

Ote kirjasta>>