Seppo Lahti ja Ari-Pekka Lahti Metsästäjä Tammi. 214 s. 28 euroa. Ote kirjasta>>
	Kansi: Timo Mänttäri

 Omituista: Metsästäjä vain vahvistaa piintyneitä käsityksiä ja on silti hyvä, jopa tuoreen tuntuinen.
     Kirjan miehet noudattavat vanhaa lakia: syntyvät lapsina ja kuolevat humalassa. Eivätkä he siksi ehdi ymmärtää mistään mitään.
     Voisihan semmoinen kohtalo olla mukavakin pako. Silloin pääsisi kaikesta kuin koira veräjästä.
     Mutta Metsästäjän perusteella pohjalainen mies ei ole koira, koska hän kärsii – tietenkin vain salaa – siitä, että ei ymmärrä mistään mitään.
     Isän ja pojan romaani keskittyy yhteen salakärsijään, Mäkiseen, vaikka Metsästäjä päästää välillä ääneen muitakin.
     Onpa mukaan ujutettu naisnäkökulmaakin. Luultavasti ihan suotta, sillä järin mullistavaa eroa ei synny. Käytännön sukupuoliraja noudattaa kirveellä veistettyä linjaa: miehillä on kirjassa suku- ja naisilla etunimet. Sekaantumisia ei juuri satu, vaikka monien tekee monesti mieli.
     Metsästäjä naurattaa usein, mutta huumorikirja se ei ole. Asiat ovat huonosti.
     
Pohjalaisuutta on turha tähdentää tässä. Eihän muuallakaan Suomessa kukaan naura, jos asiat ovat hyvin.
     Siksi Seppo ja Ari-Pekka Lahden ajoittain korostuva murrekuorrutus vaipuu ikään kuin paikkakunnan perinneyhdistyksen jokseenkin tarpeettoman suositusleiman rooliin. Tähän tapaan:
     "Mäkisen pitäis päästä hirvimehtälle, sais istua sielä nuotion vieresä, juua mustaa kahavia. Jos se siitä nuotiolta kahtelis suolle ja antais pään tyhjentyä, se muuttuis ihmiseks."
     Sen sijaan hirvimetsän osuus on ratkaiseva. Se syrjäyttää jo Aleksis Kiven autiosaari-aiheesta suomalaisiin olosuhteisiin soveltaman Impivaaran sekä myöhemmät kasvun ja kehityksen tai myyttisen alkuperäisonnen istuttamiset jonnekin päivästä pois, saarelle tai saarekkeelle. Nyt onnelasta ei enää haaveilla, siellä käydään. Ampumassa.
     
Vaan katso, mies rauhoittuu, ainakin hetkeksi, sillä "hirvimehtällä" olemassaololla on selkeä tarkoitus. Minkä jälkeen pontikka maistuu taas paremmalta kuin koskaan.
     Silti voi sanoa, että yksi katse kuolevan vasan silmiin henkistää Mäkistä enemmän kuin vuodet tiukasti uskovaisen vaimon herätystyön uhrina.
     
Sen kummemmin isä ja poika Lahti eivät metsästyksenkään merkitystä silti avaa.
     Heidän kirjansa tarjoaa satunnaisia kohtauksia yhden elämän varrelta. Eikä välttämättä aikajärjestyksessä, joten lapsuus, nuoruus, keski-ikä ja vanhuus ovat ikään kuin yhtä aikaa läsnä.
     Käy ilmi, että sama elämän tarkoituksen ja ohuen onnen puolisokko metsästys vallitsee kaikkina ikäkausina.
     Kokemukset ehkä opettavat jotakin mutta eivät kuitenkaan suojaa pettymyksiltä. On helpompi kyynistyä kuin kasvaa aina vain.
     
Koska temaattinen päämäärä jää melko häilyväksi, eivätkä novellimaiset katkelmatkaan täysin sula yhteen, suurromaanista on turha puhua. Metsästäjä ei kilpaile Antti Tuurin Pohjanmaan kanssa.
     Mutta isän ja pojan tilannetaju herättää kunnioitusta. Liikkuuhan parivaljakko surullisten ja uskomattomien tapausten hetteikössä, joka edellyttää ehdotonta tyylitajua. Mitä reteämpi juttu, sitä ilmeettömämmin se on kerrottava.
     Kokkolan kasvattien pokka pitää.

ANTTI MAJANDER

Seppo ja Ari-Pekka Lahden haastattelu:
Isä, poika ja esikoisromaani

Ote kirjasta>>