Silloin, kun sinulla vielä oli nimi, annoit jään purra kallion rikki ja sylkeä kiviä sinne tänne, suolle ja synnytysosastolle. Niin paljon sinä minua, maailmaasi rakastit, että kivi kantoi minua kuin kissa niskasta poikastaan ja antoi selättä itsensä painissa hyvän emon tai enkelin tavoin, ja edelleen, suuressa rakkaudessani et laskenut minua alasti kouluun, vaan vedin jalkoihini valon ja pimeän kuin pitkät kalsarit. Yöt olen nukkunut sikeästi, mutta nyt, kun pimeä on oppinut saalistamaan ja syönyt itsensä niin lihavaksi, ettei häntäänsä jaksa heilauttaa, kysyt minulta, missä minä olen, ja niskat kipeinä, kivi tyynynäni avaan silmäni suolla, lintujen pesimäalueella, eikä minulla ole nimeä.


Alussa suo on kaunis ja viaton, Aapa ja Neva, hetteellä kyyhöttävä tyttö. Mutta minulta kaatuu sanko, kymmenen litraa hallaa, voitko kuvitella, kainaloni valuvat mutaa ja metaania, minun on pakko piiloutua. silloin tulevat pensaat ja puut, uomiin joutsenet ja oksille tähdet, viimein nisäkkäät niin nopeasti, etten uskalla nukkua, tupa autioituu ja leipä palaa uuniin kuin kuura tytön silmiin. Kukat paleltuvat kämmeniin. En saa enää marjoja, suo tulvii kiisseliä ja minun on kuljettava kuin kirottu, nilkat tahmeina.


Silloin, kun isoisä oli lapsi, taivaasta maan yli tuuli, ja lehdet irtosivat luomipeitteeksi isoisän iholle, niin että alastomana hän oli metsässä suojassa, melkein näkymätön. Mutta nuorena miehenä sotilaspuvussa, ylittäessään jäätynyttä suota, isoisä jäi luotikuuron alle ja ryitti riisuutua ja ryömiä suojaan puiden keskelle, mutta oksien väleissä ei ollut tilaa kuin luodeille ja linnuille, ja isoisä haavoittui, kätki haavansa maahan ja piirsi kartan. Kun isä oli lapsi, isoisä antoi kartan hänelle, mutta keväällä isä jäi lumikuuron alle, ja kartta piirtyi pojan kasvoille: nämä ovat ne puut, tuo on se suo, tässä me olemme.


Minä purjehdin katua ja tavaratalo tarttuu purjeisiini oikealta, kirkko taipuu puoleeni kuin risuaita, vasemmalta nousee Kolumbus kuolleista, oksentaa päälleni muu maa mustikkakeittoa ja antaa minulle kaukoputken, teen siitä kaulimen ja maapallosta pannukakun, pannukakusta paperiarkin, paperiarkista sanoja suo hevonen nainen puut niin luovin metsän reunaan ja laulan että metsä ja poika tahdon olla niin että hampaani näkyvät kuin uudet mantereet ja murtuvat kuin siirtomaat ja satavat kaduille niin kuin kanuunankuulat ropisevat taivaan kannelle.

Arvio teoksesta:
Puupuhaltaja

Risto Oikarisen haastattelu:
"Rakennan sanoista soitinta"