Tämä tapahtui aikaisin keväällä, aikaisin minun elontaipaleellani ja alkuillasta. Loppuillasta kaikki muut paitsi minä olivat päihtyneitä ja isä löi setääni pesäpallomailalla murtaen hänen polvilumpionsa. Siitä ei kukaan seuraavana aamuna muistanut mitään, vaan hänen arveltiin kaatuneen ulkovessaan kiiruhtaessaan ja tapahtunutta pahoiteltiin. Mutta minä ja minun kummallisuuteni, ne kyllä olivat hyvässä muistissa jokaisella.

Puhuin outojen kielellä alusta asti. Sanottiin minun laittavan sanoja vääriin paikkoihin. Kissa oli pissa ja tuuli oli huuli. Epäiltiin, etten oppisi lukemaan ja että tulisin tarvitsemaan erityiskouluja selvitäkseni edes sisätiloissa sijaitsevaan suojatyöpaikkaan (köyhän suvun perillisinä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että sisäsuojatyö olisi lohdullisempi vaihtoehto kuin ulkosuojatyö, josta varsinainen suoja kokonaan puuttuisi).

Isoäitini aviomiehen, Veikko-isän, kerrotaan kuluttaneen tuntikausia hänen yrittäessään opettaa minua puhumaan. Äiti-parka. Isä-parka. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka häiriintynyt mies Veikko-isä oikeastaan oli.

Veikko-isän kuoltua opin nopeasti puhumaan. Eräänä päivänä kaikki sanat sattuivat kohdalleen, poissa olivat säälivät katseet ja kyräily.

Tarhassa käyminen oli raskasta. Tarhantäti ei antanut minun pysytellä hereillä, ei antanut leikkiä käsieläimillä. Lisäksi minua pissatti koko sen kaksituntisen ajan, joka meidän olisi pitänyt nukkua. Kävin vessassa juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta jo parin minuutin kuluttua minua alkoi taas kusettaa. Aluksi sain luvan käydä vessassa muutaman kerran unitauon aikana, mutta sitten äiti, psykologi ja tarhan johtajatäti tapasivat toisensa. Pelättiin, että vessareissujeni tarkoituksena oli päästä räpläämään alapäätäni. En saanut enää käydä yksin vessassa.

Siinä minun kohdalleni sattunut epäoikeudenmukaisuus. Uni ei koskaan tullut, enkä saanut leikkiä käsieläimillä.

Käsieläimet ovat peukaloa ja etusormea vastakkain koukertamalla muodostettuja hahmoja, joskus kaikki sormet yhdessä. Etusormi ja peukalo yhdessä, Kaunis Kauris. Etusormi ja keskisormi yhdessä, yhteen jännitettynä, peukalo alahuulena, Syntinen Sammakko. Peukalo ja etusormi yhdessä, muut sormet kaarena, Pelastaja Lohikäärme.

Aina, kun tarhantäti näki minun leikkivän käsieläimillä, sain rangaistuksen. Minun piti mennä keskelle nukkumahuonetta ja pissata.

Istuin potalla ja odotin pissaa. Myös muut odottivat sitä.

Kusihätä oli hirveä. Kaksoset yläpedillä jännittyivät, uni ei tullut. Nelivuotiaat terästäytyivät koitokseen. Kukaan ei nukkunut ennen kuin lorina alkoi kuulua, kusi valua pitkänä. äänekkäänä lorinana paikalleen häpeäpönttöön. Minun kuseni oli puro, pieni unien virta, joka huuhtaisi muutkin päiväkodin lapset mennessään. Suoraan Seurasaareen Helsinkiin Unisaareen Unholaan. Muovilorttiin ruikutin. Ennen sitä ei käynyt kukaan nukkumaan. Siunattu virtsatulehdus. Kusin pitkän pissan, yleisellä paikalla.

En ole koskaan kyennyt pidättämään pissaa. Ennen tätä. Opin miltä hätäpisu maistuu. Pakkopisu hätälirtsu.

Kerran piirsin psykologille käärmeen, jonka olin nähnyt edelliskesänä navetan nurkalla. Sain tukistuksen ja pellolaistäti kertoi äidilleni, että minussa jo nuorella iällä asuivat kaikki naisen perisynnit. Olin häiriintynyt ja yliseksuaalinen eikä minuun saanut enää koskea hellittelytarkoituksessa, etten saisi vääriä virikkeitä.

Minuun ei siis enää koskettu, oli se hyvä tai huono asia. Minun lapsuudestani puuttuvat hyväyönsuukot ja rutistukset, siitä puuttuvat paijaukset ja tukanpörrötys, kun jalkaan tuli pipi. Minua ei heitelty ilmaan tai lennätetty kuin lentokonetta. Minua ei pidetty kädestä, vaikka huusin yöllä painajaisiani. Se oli yksinäistä aikaa, ja se nirhaisi minun ja muun maailman välille juovan, jonka yli en pääse, vaikka kuinka kurkottelisin.

Psykologilla käynnit loppuivat, kun hoitotäti kerran tapasi minut tavaamasta Lapin Kansan otsikoita. Saman tien kaikki ymmärsivät, että minusta tulisi yhteiskuntakelpoinen eikä päässäni ollutkaan vikaa.

Minun päässäni oli luultavasti paljonkin vikaa, mutta sitä ei siinä vaiheessa selvästi vielä huomannut, koska olin lapsi ja opin olemaan tekemättä tekosiani julkisesti.

  Ensin aloin kerätä äitini suruja. Pellolaistytön aikuiseksitulemisen tuskia, epävarmuutta ulkonäöstä, ahdistusta ainoan lapsen poikkeavan käytöksen johdosta. Voi kuinka hän itkikään iltaisin vuokseni, vaikka luultavasti elin elämäni helpointa aikaa.

Nykyään olen yhtä kuin suruni. Ilman niitä jäisi jäljelle vain huuto.

Sitten tulivat epäilyt miehen, siis isäni, uskottomuudesta, jotka olisin voinut varmentaa todeksi, jos minua joku olisi kuunnellut. Lisää epäilyksiä; minun piti soittaa joka ilta terveyskeskukseen, jossa isä oli siihen aikaan osapäiväsiivoojana, ja tarkistaa, että isä oli siellä. Neljän sairaanhoitajan hoitelu samalla työpaikalla on mielestäni saavutus. Yhden nimi oli Tarja ja Tarjalla oli karvainen pimppa. Minä näin.

Äidin huolet kasvoivat ja hän alkoi huolimattomasti heitellä niitä sinne sun tänne, oven pieleen ja kirjahyllyn alle. Minä keräsin kaiken talteen, konttasin ja ryömin nurkissa, taistelin oikeudesta suruihin villakoirien kanssa, viikkasin, laskostin ja painoin mieleeni. Kivien keräämisen aloitin myöhemmin. Minun mielessäni oli paljon tilaa ja kaikki upposi sinne kuin kumppari lälliin. Siitä on myöhemmin tullut jonkinlainen symboli kaiken hautautumiselle piiloon ja unohduksiin. Kumppari lälliin.

Näin jälkikäteen mieleni tekisi ravistella äitiäni, jotta hän ymmärtäisi miten kymmenen nolla häntä pantiin halvalla. En ole nähnyt urheampaa sonnia kuin isäni. Tai ehkä hurjempi sentään oli isoisäni, mutta häntä kohtaan tuntemani säälinsekainen kummeksunta johtuu muista syistä kuin ylenmääräisestä hännystelystä.

Sanotaan, että parisuhteessa on aina yksi, joka voittaa ja toinen, joka häviää. En haluaisi uskoa niin. Sanotaan, että tytär toistaa äitinsä virheitä. Jos joka paikassa on pakko olla yksi, joka alistaa toisen ja toinen, joka nikottelee, nielee spermat ja pyyhkii suunsa, haluaisin olla se, joka istuu niskan päällä ja laulaa puhdasta aariaa, raaputtaa Ässä-arpaa ja hymyilee, oli hampaita eli ei. Olen sitä mieltä, että on parempi itse panna halvalla kuin maksaa kallis hinta petetystä lapsenuskosta.

Isällä oli tapana lähteä kanssani ajelulle. Mentiin Ladalla ostamaan merkkareita ja sitten haettiin kyytiin joku hyvältä haiseva täti ja ajeltiin lisää. Usein mentiin sen tädin luokse, paitsi että minä odotin autossa. Talvella oli kylmä ja sain usein virtsaputken tulehduksen. Itäauto ei lämmitystä kaipaa, sanoi minun tätini ja oli oikeassa. Minä siinä lämmitystä olisin kaivannut.

Kerran meitä vastaan ajoi poliisiauto ja kiepsahti perään. Pahaksi onneksi juuri silloin yksi tädeistä ajoi reipasta ylinopeutta Ranuantiellä, ilman korttia. Saimme sakkoja ja minä äidiltä tukkapöllyä, kun kerroin kotona että olin ollut poliisiasemalla. Sitten sain tukkapöllyä isältä, joka väitti että lapsi hourailee ja keksii omiaan.

Ei saa valehdella ettei äiti huolestu.

Myöhemmin, kun isän opintolaina oli maksettu, vaihdoimme Ladan vanhaan Mersuun. Jouduin edelleen odottamaan isää autossa hänen vierailujensa ajan, mutta Mersussa oli istuinlämmittimet enkä enää saanut virtsaputkentulehdusta niin usein.

Lapsuudestani asti minua on suuresti epäilyttänyt, onko todellisuutta ollenkaan olemassa sellaisena kokemuksena kuin useimmat meistä sen ymmärtävät, vai ovatko todellisuuden reunat jotenkin repsahtaneet auki ja annos epätodellisuutta huljahtanut mukaan. Niin kuin historiankirjoituksessa yleensä, totta on se, minkä voittaja myöhemmin oikeaksi osoittaa. Jatka matkaasi kuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä mitään ei todellakaan ole tapahtunut.

Hyvä avioliitto on hyvä avioliitto, tärkeintä on pitää perhe kasassa ja meidän lapsestahan ei mitään syrjäytynyttä yksinhuoltajan kakara tule. Äitini ratkaisi ongelman päättämällä että ongelmaa ei ole, ja keskittyi hämmästyttävällä tahdonvoimalla sekä hoitamaan lapsensa terveyttä (pääasiassa hampaita) että kohentamaan elintasoaan.

Arvio teoksesta:
Surujenkräääjä

Katja Ketun haastattelu:
Kiviä repussa ja sielussa