Seppo Korpipää Pillerirannikko Sammakko. 140 s. 20 euroa Ote kirjasta>>
	Kansi: Rikka Majanen

 Laboratorion rottakokeissa on nähty, että mielihyväpainikkeen löytänyt eläin onnellistuttaa itsensä hengiltä. Seppo Korpipään pienoisromaanin onnensoturi vertautuu kokeen rottaan.
     Sillä erotuksella, että hän ei nauti edes nautintoaineista: viinasta, pillereistä ja Thaimaan liki ilmaisista tytöistä. Käyttää kyllä, kun ei muutakaan vastamyrkkyä itseinholleen keksi, mutta ilman iloa. Mikä ei millään tavalla ylennä häntä moraalisesti.
     
Pillerirannikko on kevyt viipale raskaasta klassikkoaiheesta: miten tuhota itsensä?
     Esikuvakseen kirjan päähenkilö mainitsee lordi Byronin. Tietenkin ironisesti, sillä muutahan ei rikkiviisauden paroneilla enää olekaan kuin ironia – siis se, että mitään ei kannateta oikein tosissaan ja kunnolla. Etenkin Byronin ja romantiikan ihanteista jäljellä on enää korkeintaan kuoret, naiminen pakkoliikkeenä.
     Korpipään eksistenssitilityksen pelastaa se, että hän osaa olla luomatta tyhjyyden ympärille uutta romantiikan hohtoa ja hehkua. Byronilainen ylimielisyyskin murtuu ripuliksi.
     
Toinen pieni pelastuksen aihe on se, että kirjan naisviha tyssähtää sittenkin pieneksi sen miesvihaan verrattuna. Kaiuttaahan jo tapahtumapaikka, Thaimaan paratiisihelvetti, pelkällä olemassaolollaan juuri viimeksi mainittua: katsokaa, mitä tapahtuu, kun siat pääsevät irti.
     Kirjan mies, Jussi Apila vaihtaa väliin sähköpostia helsinkiläisen naisen kanssa, joka puolestaan parantelee itseään hyvinvointivaltion sosiaaliturvan napeilla. Kumpikin potee suurin piirtein samaa sairautta, 1900-luvun verenperintöä. Se on yhtä kuin psykoanalyysin ja keskitysleirien taakka.
     Miten mitkään rohdot voisivat riittää.
     Jussin aisapari, anarkistidekkaristi Kinky Friedmanin henkilögalleriasta mukailtu Ratso ei edes yritä nostaa päätään huvin kurimuksesta, hetkeksikään.
     Jussi sen sijaan analysoi itsensä lapseksi, joka ei koskaan uskalla aikuisten maailmaan. Joten hiv-viruksella aidattu kestitysleiri sopii hänelle paremmin kuin kotimaan jalo byrokratia.
     
Korpipää yrittää samoihin kehiin Michel Houellebecqin kanssa, ja myös mainitsee – reilusti – ranskalaisen raivostuttajan romaanin Oikeus nautintoon.
     Houellebecqin näkemyksellisyys tieteestä, ihmisestä ja kulttuurista kutistuu tässä perässähiihdossa hajamietteiksi. Joku ilkimys voisi todeta, että kertyyhän niitä, jos kuljettaa matkatietokonetta mukana.
     Vaan eipä ole suomipoika tätä ennen kuljettanut näissä maisemissa. Ja riihikuiva kirjallisuutemme resonoinut tällä tavalla aikaansa.
     
Tosin samalta kustantamolta on juuri ilmestynyt toinenkin esikoisromaani, Tumppi Varosen Syökö kuningas makkaraa, jossa mies vaihtaa kotikonnun samaan itämaahan, vaan ilmeisesti hiukan eri merkeissä.

ANTTI MAJANDER

Seppo Korpipään haastattelu:
"Missähän tapaisi onnellisen suomalaisen?"

Ote kirjasta>>