Nopeiden tilanteiden mies
Satiiri ja karikatyyrit hallitsevat lauluntekijä Jarkko Martikaisen lyhytproosaa
Miten määritellä YUP-yhtyeen laulunikkarin Jarkko Martikaisen esikoiskirja? Jonkinlaisia lyhytnovellin, lastun, jutun, jopa pakinan yhdistelmiä sen parisivuiset tarinat ovat. Parhaimmillaan terävän satiirisia viiltoja, löysimmillään hahmotelmia, nopeita lohkaisuja.
Huomaa kyllä, että Martikainen on lukenut paljon kirjallisuutta. Hänellä on varma lause, hyvä kirjallinen tyyli, jossa ei juuri puhekieli kuulu. Niin saattoi ounastellakin hänen lauluntekstiensä pohjalta. Kieli tuntuu viimeistellyltä. Sen suhteen hänellä ei ole mitään häpeämistä.
Tarinoiden henkilöt ovat sen sijaan pelkkiä tyyppejä, jopa karikatyyreja. Niiden taustaksi Martikainen luo kyllä nokkelasti arkipäiväisiä tilanteita, joista ponnahtaa esiin odottamaton henkilö tai sattumus.
Aiheita piisaa. Hilpeät poliisit tuovat naisen kotiin alkoholistin ruumiin, koska hänen naapuristossaan on vastustettu hoitolaitosta.
Työväenjuhlissa työttömät keksivät liian radikaalin taistelulaulun – mitä tekeekään liikkeen johtaja? Virastossa on töissä vallaton veijari, joka sotkee byrokratian pyörät. Muuan juttu taas alkaa selvästi kiertuebändin kuvauksella – Martikainen on silloin tyylillisesti parhaimmillaan – mutta kun miehet nousevat lavalle, he eivät esitäkään musiikkia, vaan jotain aivan muuta. Nimitarinassa turistaan laitoksella, jossa hyödyttömiä ihmisiä poistetaan päiviltä.
Tuntuu siltä, että joka ikinen yhteiskunnallinen pelko ja syrjäytymisen tila on pitänyt saada tähän kirjaan. Työttömät, alkoholistit, maaseudun unohtuneet, kirjailijat, hyväntahtoiset hölmöt saavat sijansa. Ja vielä sekin käy aiheeksi, että vanhemmat puolustavat hautuumaalla rellestäneitä poikiaan.
Puolivälin jälkeen tuntuu, että ehkä keskittyminen vähän harvempiin aiheisiin olisi kannattanut.
Martikaisen satiiri on nopeaa ja suoraa. Räiskyvää huumoria on seassa lopulta vähän, sanomisen tarve ja osoittelevakin paatos pitävät aisat sittenkin kurissa.
Absurdeja piirteitä on tosin yllin kyllin. Usein ne esiintyvät suorana irvailuna nyky-yhteiskunnalle, kuten tarinassa Osaajat, jossa todetaan etteivät huippuosaajat osaa tehdä mitään käytännöllistä. Toisinaan absurdia on vain jokin umpihullu yksityiskohta.
Vaikka silloin, kun firman pyrkyri vakuuttaa uuden puhelinmallin keksijän osaavan nerokkuudessaan vaikka lentää, joten siitä vaan ikkunalle kokeilemaan.
Herkullisten tilanteiden voima ja Martikaisen kyky kirjoittaa kantavat melko pitkään.
Mutta loppua kohti kokoelma alkaa jo kulkea tyhjäkäyntiä.
Kun tiukkapipoinen pappi saapuu taivaaseen, mutta huomaa sinne päätyneen myös naapurin rentturunoilijan, tarina ei oikein kuulu enää tälle vuosituhannelle, vaan tuntuu kuluneine tyyppeineen kuusikymmenlukulaiselta sormiharjoitukselta.
Ja kapakassa turisevat Kuolema ja Ahneus -nimiset henkilöt edustavat vain – kuolemaa ja ahneutta.
Martikainen lataa myös niin paljon lopun yllätyksen varaan, että moni juttu tussahtaakin tyhjiin, jos mitään hullunkurista käännettä olekaan tiedossa.
Ehkäpä olisi kannattanut kokeilla pitempääkin muotoa ja kehitellä henkilöitä eteenpäin, ainakin muutaman kerran. Nyt kirja tuntuu – klisettä käyttäen – hyvältä lupaukselta. Piikkejä on, mutteivät ne uppoa vielä syvälle.
Joten odotetaan Martikaisen seuraavaa kirjaa, ennen kuin aletaan viitata Gogoliin, Daniil Harmsiin saati muihin absurdin tarinan ja satiirin klassikosta.
JUKKA KOSKELAINEN
Jarkko Martikaisen haastattelu:
Kertomukset ovat askel sanoituksista eteenpäin
Ote
kirjasta>>
|
|
| VUODEN 2005 EHDOKKAAT |
|
| SÄÄNNÖT
JA RAATI |
|
| AIKAISEMMAT EHDOKKAAT |
|
| J.
H. ERKON PALKINTO |
|
| KIRJALLISUUSPALKINTO 2004 |
|
|
|