Risto Oikarisen proosarunojen epäilijä etsii paikkaansa

	Risto Oikarinen Puupuhaltaja Otava. 45 s. 19 euroa Ote kirjasta>>
	Kansi: Päivi Puustinen

 Risto Oikarisen esikoinen on vain sivumäärältään suppea proosarunokokoelma. Puupuhaltajasta paisuu lukiessa temaattisesti hallittu, särmikäs kokonaisuus. Se haravoi pontevasti ihmistä, jumalaa, uskoa ja epäilyä. Eikä muuten ole tylsä.
     Puupuhaltaja on nykyrunoudeksi hämmästyttävän sidoksissa kristilliseen kuvastoon. Se joka tuntee Raamattunsa, lukee Oikarisen proosarunoja taatusti eri tavoin kuin pyhäkoulun pudokas.
     
Esimerkiksi runossa Maan eläinten ja ihmisten arkki paiskautui pois mereltä kuvataan Nooan arkista parittomina maailmaan heitettyjen olentojen ulkopuolisuutta. Aidan takana elävät ja juhlivat "naapurit, parilliset". He rakentavat "tornia kohtuudella", "eivätkä tarvinneet kondomia, sillä he lopettivat rakentamisen ennen taivasta".
     Tulkinnan markkinat aukeavat tästä: kondomiton, ajoissa keskeytetty tornin pystys tuuppaa seksuaalisia assosiaatioita. Mutta kuka muistaa Baabelin tornin ja sen rakentamisen tavoitteet, kuljettaa luentaansa myös toiseen suuntaan.
     Sieltä nousee vastaan Puupuhaltajan iso jännite: miten elää taivaan ja maan välillä, miten tavoitella lankeamuksessa katkaistua yhteyttä viattomuuteen ja jumaluuteen. Baabelin tornin talkoot ovat tämän hybriksen symboli: täältä tullaan taivas, vaikka väkisin.
     
Raamatullinen kuvasto ja kertomusmaailma pyörii taipuisana rekisterinä Puupuhaltajassa: Oikarinen ei tarjoa valmista eksegetiikkaa. Suuren kirjan varjosta huolimatta kokoelma näyttää, miten runoilija on matkassa omin eväin. Tarkoitan tällä Oikarisen runoilmaisua, jolle ei ihan äkkiä löydä vertailukohtaa nykyrunossamme.
     Väliin tulee mieleen Risto Ahdin runonäyt, ehkä myös Saila Susiluodon myytin nurkkaan tarttunut tarinallisuus.
     Mutta omanlaisensa Oikarinen kumminkin on: ikään kuin raamatullinen sisäisen tuntemuksen vaade ulottuisi hänen runoissaan uskonnollisesta ajattelusta runokieleen saakka.
     Runojen puhuja on luontojaan epäilijä, joka viipyilee taivaan eteisessä tai kuten runossa sanotaan saunan pesuhuoneessa, löylyn lämpöön kun ei ole kulkua.
     Isän ja pojan suhde yltää runoissa vaivattomasti maallisesta raamatulliseen. Sukupolvien ristiriita on myös katsomuksen ristiriita, ja elämä näyttäytyy perittynä ikiongelmien taakkana miespolvesta toiseen.
     Suomaisema, lintujen pesimäsuo, on runojen pohjoinen kestokuvasto. Tähän biotooppiin on kiinnittynyt arvoja, joita voi tarkastella ekologisen kirjaimellisesti, mutta myös symbolisesti, kuolleitten joutsenten hautausmaana, taivaan ja helvetin rajapintana.
     Näkymä suolle on toistuvasti aistillinen kuten kokoelman aloittavassa luomiskertomuksen ja syntiinlankeamuksen maisemassa: "Alussa suo on kaunis ja viaton, Aapa ja Neva, hetteellä kyyhöttävä tyttö. Mutta minulta kaatuu sanko, kymmenen litraa hallaa, voitko kuvitella, kainaloni valuvat mutaa ja metaania, minun on pakko piiloutua".
     
Oikarisen omat eväät näkyvät tässä tutun tarinan uudelleen kirjoittamisessa erinomaisesti. Ensimmäiset ihmiset ottavat suotyypin nimet ja kielletty hedelmä kääntyy arvomarjasta kirjaimen kautta sangolliseksi kylmää hallaa. Runo on yhdeltä särmältään tulkittavissa "vain" muunnelmaksi Aatamin ja Eevan kauaskantoisesta munauksesta.
     Oikarinen on upottanut sen täyteen kotomaan kuvastoa ja nuoren ihmisen seksuaalisen heräämisen häpeää. Hieno runo lopettaa tärvättyyn paratiisiin: "En saa enää marjoja, suo tulvii kiisseliä ja minun on kuljettava kuin kirottu, nilkat tahmeina."
     
Maskuliiniseksi ymmärrettyä vaeltajan viettiä ja siihen haudattua lisääntymisen taakkaa tutkii runo Kello soi ja mies muistaa, ettei jumala ole kuollut. Pitäisi olla "hyvä ja kova kuin kello", ja muistella kuin varoittavana esimerkkinä "paratiisin pehmeän miehen, kylkiluusta vapaan ja alastoman, jumalan vihaaman miehen" hahmoa.
     Tämä runon draaman kulku on hyvä esimerkki Oikarisen proosarunon visuaalisesta voimasta.
     Kokoelma vakuuttaa, että taas saatiin uusi kiinnostava runoilija. Pari raakileeksi jäänyttä proosarunoa ei saalista heikennä. Vahvimmillaan Oikarisen ilmaisu on ehdottomasti silloin, kun merkityskerroksista välkkyy vanhan päälle kirjoitettua uutta.
     Näin hänen runoilijansa on ajattelija, joka hakee runoudesta muotoa välikysymyksilleen vapauden ja jumalan kurimuksessa sinnittelevästä ihmisestä.

MERVI KANTOKORPI

Risto Oikarisen haastattelu:
"Rakennan sanoista soitinta"