Pauliina Susi Ruuhkavuosi Tammi. 254 s. 27 euroa. Ote kirjasta>>
	Kansi: MOTOR / Miia Hujanen

 Kristillisen Kirjapaja-kustantamon vajaat kaksi vuotta sitten julkaisema kirjoituskokoelma Elämän ruuhkavuodet yritti antaa vanhemmuuteen toiveikkaita näkökulmia. Vaikka pienten lasten isillä ja äideillä on pulaa kaikesta: unesta, ajasta, rahasta, seksistä, kunnon keskusteluja tarjoavista aikuissuhteista, omasta elämästä.
     
Pauliina Susi tiivistää vanhemmuuden ruuhkautumat yhteen vuoteen. Sen aikana hänen romaaninsa päähenkilön, kolmekymppisen Minnan pitäisi saada aikaan gradu, rakentaa omakotitalo ja synnyttää.
     Ei Minna jaksa, hän romahtaa loppuvuodesta. Ja Harri se vain nikkaroi taloa, koska käsillä ratkottavat ongelmat ovat ymmärrettäviä ja hallittavissa, toisin kuin puolison pään sisäiset kiemurat.
     Niinpä. Miehet pysyvät poikina: "Se avaa Urheiluruudun vaikka minä imetän!"
     Susi astuu samaan ihanan äitiyden kaameaa taakkaa hyökyvään virtaan, jossa esimerkiksi Cia Kiiskisen Äitiyspakkaus (2001) ja Riina Katajavuoren Lahjat (2004) ovat viimeksi tarponeet.
     Kohdeyleisö on varma, kaikki äitiytensä äimistyttämät, enemmän tai vähemmän tuskaantuneet uudet äidit, mikä ettei moni vanhakin. Ja mikä ettei myös jokunen isä. Hölmöä pehmo-etuliitettähän kukaan ei enää ilkeä käyttää, sillä isätkin ovat jo alkaneet tajuta, miten kovaa hommaa lasten kaitseminen on.
     Kiiskisen ja Katajavuoren teokset ovat selvästi romaaneja: karsittuja, rakennettuja, ilmaisunsa varassa kestäviä.
     Suden Ruuhkavuosi sen sijaan kokoaa aineistoa kuin kirjanpito, yrittää sanoa kaikesta jotakin. Henkilöhahmot ovat tunnistettavia mutta myös ennakoitavia ja ulkokohtaisia. Ja alusta asti vaikuttaa selvältä, että selviytymiskertomuksessa selvitään. Siksi Minnan teatraaliset tuskanhuudot ja masennukset eivät oikein kosketa.
     Susi kirjoittaa viihdettä. Eikä sitä tarvitse hävetä.
     
Paremmin, oikeastaan vallan hyvin, onnistuu Ruuhkavuoden komiikka, jota arjen nurinniskaistuminen tuottaa väistämättä. Esimerkiksi se, miten ihan fiksu nuori nainen huomaa äkkiä tituleeraavansa itseään "äipäksi" vauvamuskarissa – ja häpeävänsä huulilta päässyttä sanaa "ehkä enemmän kuin mitään, koskaan".
     Niin, ne vauvamuskarit ynnä muut jonnekin älyllisen elämän tuolla puolen karkaavat imeväisuinnit, äitiryhmät, neuvolapalaverit ynnä kotipullakestit . . . Niiden lepertelevän hyväntahtoisuuden yksityiskohdissa Susi on tarkka. Siis riemastuttava.
     Päähenkilön parahdusten seassa kulkevat ikään kuin jonkin ajankäyttökalenterin kaikkivoivat ratkaisu- ja kannustusfraasit. Elämäntaidon korean teorian ja Minnan karun käytännön rinnastaminen on tehokas mutta huokea kikka, joka vie Ruuhkavuotta silkan kikatuttamisen suuntaan.
     Keskeisin ongelma on kuitenkin kielellinen: kriisien hetkillä – ja niistähän tässä on kysymys liki kannesta kanteen – Susi ei oikein kykene sisäistyneeseen proosaan. Siksi myös loppuratkaisu tulee töksähtäen kuin herätys pahasta unesta.
     Toisinaan sanavalintoihin lorahtaa tätimäistä kainostelua, joka on piinallisessa ristiriidassa olennaisuuksiin yrittävän aihepiirin kanssa: "Harri haluaa muhinoida."
     Ei muuten halua. Harri haluaa naida.

ANTTI MAJANDER

Pauliina Suden haastattelu:
Ilo irti pätkätyöstä

Ote kirjasta>>