Anna Maria Mäki Suljetun paikan lumo Teos. 121 s. 27 euroa Ote kirjasta>>
	Kansi: Ilkka Kärkkäinen

 Mitä on normaali pelko? Jos odottaa jatkuvasti pahaa tapahtuvaksi ja huojentuu jokaisesta elossa selvitystä päivästä, niin pitäisikö mennä lääkäriin. Tai kun keksii heti uuden uhkakuvan jo ohitetun tilalle?
     Anna Maria Mäen esikoisnovelleissa pelko on vallitseva tunnetila ja liki elämäntapa. Absurdiin liippaavat tarinat tuovat paniikin ja kauhun skenaariot nyky-Suomen arkeen, tyttöjen, naisten ja perheenäitien kestettäväksi.
     Suljetun paikan lumossa on puhe ahdistuksen vaihtelevista muodoista. Toiset kuulevat ääniä, toisia seurataan. Joistakin novellihenkilöistä tunnistaa paniikkihäiriön taudinkuvan, tai sitten he ovat muuten vain syntymässään säikähtäneitä. Kaikkien korvissa laukkaa hätäinen pulssi.
     Varmaan pitäisi puhua suorastaan naisahdistuksen erityisyydestä, sillä niin usein Mäen novellit palauttavat pelon satimet biologiseen sukupuoleen. Naisruumis näyttää olevan näiden tarinoiden ikuinen altavastaaja: fyysisesti heikompi, uhattu, lisääntymisen raskauttama.
     Juonireitti tytöstä naiseksi äitiyden ja puolihulluuden kautta on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kenties aihe sietää auki kirjoittamista vasta tällä vuosituhannella. Joka tapauksessa naisen luonnolliseksi uskoteltu tehtävä dramaattisine seurauksineen on jo nykykirjallisuuden kestotavaraa.
     
Novellit liikauttavat tuttuudellaan – ainakin naislukijaa –, mutta tähän ei riitä yksin aihe. Mäki osaa rakentaa jännitteen varassa elävän novellin, ja jättää pommin lukijan purettavaksi. Hän paikantaa sisäisten pelkojen maantieteen elettyyn naisen ruumiiseen, sen tuntemattomaan vierauteen. Mies on tällä kartalla pysyvä uhka, jonka ympärille novellien tiukka strategia usein kiertyy.
     Kerronnan yleisilme ja tyyli on toinen ehdoton ansio. Mäki kirjoittaa enimmäkseen viimeisteltyä, tarkkasanaista proosaa modernismin parhaan perintöosan malliin. Jälki ei ole silloin kuivaa tai yksioikoista, vaan lukijaansa luottavaa tutkittua kieltä.
     Niminovelli on kokoelman parhaita, hurja kuvaus pikkuvauvan äidin eräästä päivästä. Tämä menee ostamaan lehti-ilmoituksen perusteella rattaita vielä imetysikäiselle lapselleen. Kuvaus korkean kerrostalon rapusta ja oudoista nimistä ovissa on täyttä porraskäytäväkauhua.
     Nainen matkaa hissillä alas kellariin rattaita myyvän miehen kanssa, kun sähkökatkos tyssää kulun kerrosten väliin. Tuntemattoman miehen uhka säkkipimeässä hississä saa naisen paniikkiin, ja hän alkaa kauhuissaan kertoa karateharrasteestaan, joka on nyt vauvan myötä jäänyt vähemmälle.
     Novellin ratkaisu käänteineen on hyvin nähty ja erinomaisesti leikaten kerrottu. Mäen absurdia sävyttää liioittelematon, tyylitelty komiikka, joka ratkaisee taitavasti tarinan psykologisen jännitteen.
     
Novellien naiset tuntevat yksinäistä erillisyyttä parisuhteessakin ja elävät kuin valheeksi kokemaansa todellisuutta. Mitä sitten olisi rehellisyys tai avoimuus kuvatussa esitysten ja roolinormien maailmassa? Se olisi "sosiaalinen itsemurha", ja sen tähden on valehdeltava ja jatkettava vaellusta kulttuurin luonnollistamilla reiteillä.
     Tästä näkökulmasta Mäki kehittelee joitakin groteskeja pikkunovelleja, hieman Rosa Liksomin malliin. Naisten vessan hillityt äänet tai jännittäjän järkyttävä ummetus tuloksineen saavat kuvata elämäänsä suorittavien naisten epätoivoisia yrityksiä selvitä tehtävästä sivistyneesti.
     
Kokoelma käsittää seitsemäntoista novellia sekä seitsemän lyhyempää kursivoitua välikettä. Jälkimmäisissä hahmotellaan minämuodossa maailmaa ja ihmisiä seuraavaa, kirjoittavaa subjektia, joka itsekin tunnustautuu erehtyväksi elämän retkeilijäksi. Tavallaan Mäki siis kertoo alter egonsa tarinoitten ympärille.
     Varsinaisissa novelleissa tämä tarkkailija saa vielä tapahtumissa vilahtelevan mustahattuisen naisen hahmon. Tällainen näkökulman kirjaimellinen rakentaminen jokaiseen novelliin tuntuu turhalta. Novellit itsessään tarjoavat jo vaihtuvia tarkastelupisteitä, ja kaikki se, mitä mustahatun monologit kertovat harhautuneesta ihmisestä virheineen, toteutuu novelleissa muutenkin. Ne eivät kaipaa välikkeiden filosofointia tyyliin "mikä on ihminen?"
     
Aivan tasalaatuisiakaan Mäen novellit eivät ole. Ahdistuksen kuviot jäävät väliin kapean toisteliaiksi jo senkin vuoksi, että henkilöhahmot potevat liki samaa mielen puserrusta variaatioineen.
     Kokoelman sarjallisuuteen tähtäävä rakenne toimii silti parhaiten novellien temaattisissa rinnastuksissa. Mäen kannattaa seuraavassa teoksessaan luottaa vielä rohkeammin fiktion kirjoittajan lahjaansa. Arjen absurdin hän näet tavoittaa niin vaivattomasti ja oivaltaen, ettei siinä sivusta selittelyjä kaivata.

MERVI KANTAKORPI

Anna Maria Mäen haastattelu:
Kuusi tuttia pianon päällä

Ote kirjasta>>