Pohjoinen sukusaaga luo kovan taustan nuoren naisen tarinalle

	Katja Kettu Surujenkerääjä WSOY. 256 s. 28 euroa Ote kirjasta>>
	Kansi: Ülo Pikkov

 Katja Ketun romaani Surujenkerääjä on kirjallisen debyytin klassinen versio: nuoren ihmisen minämuotoinen identiteettikertomus ja välitilinpäätös.
     Kronikan komeaa muotoa tapailevan tarinan kertoo nuori nainen, joka venyttää aikaa taaksepäin ohi lapsuutensa aina isoisovanhempiensa vaiheisiin.
     Romaanin historiallinen kude koukkaa 1800-luvulle saakka. Sieltä tarttuu tarinaan herraskaista syntyperää oleva, mutta rahvaan sekaan sysätty äpärälapsi, joka motivoi palapeliin mukaan vielä hukatun maineen ja mammonan arvoituksen.
     
Tämä "suuren suvun" salaisuus on romaanin kertovan rakenteen pehmein hirsikerta.
     Kettu ei saa kengitettyä henkilöihin varaavaa monitarinaista historiaa kertojansa nykyisyyteen, joka on vuosituhannenvaihteen Suomi.
     Varsinkin keinotekoisesti mukaan leikatut, mahtavat Hyryhjelmit jäävät irtokuviksi verrattuna nuorena naisen oman elämän tarinaan.
     
Se paljastaa hitaasti sivujaan, ja tytön traumaattinen kasvukertomus eriskummallisen pohjoisen sukunsa jaloissa on Surujenkerääjän vahvin perusta.
     Tämän esikoisen ääniala ei ole arkirealismi: groteskiin helposti heittäytyvä, maagisen sävyjä kokoava kerronta tuo mieleen muutamankin edeltäneen pohjoisen hulluuden kuvauksen Timo K. Mukasta Rosa Liksomiin ja Maria Peuraan.
     
Sukukuvan valtahahmoiksi nousevat naiset. Isoäiti ja isoisoäiti täyttävät molemmat matriarkan mitat selviytymiskyvyssään ja sisäisessä voimassaan.
     Kuin puolinoidat he menevät läpi ihan mistä tahansa, ja vaikeissa, köyhissä oloissa. Heidän rinnallaan miehet ovat lauma surkeita jumalan mieliharmeja: viinaanmeneviä, väkivaltaisia, onnettomia itsessään ja tuhoisia ympäristölleen.
     Miksi suvun naisenergia mahtikuorineen ja täteineen ei pysty suojelemaan tyttöä nimeltä Surujenkerääjä? Tähän kysymykseen ei tule romaanin maailmassa vastausta, mutta se nousee mieleen vähän monta kertaa "tyttö rukka rupinokan" vaiheita seuratessa.
     
Hän syntyy täyden kympin vauvana perheeseen, jossa äiti keskittyy ainoan lapsensa oikeaan ravitsemukseen ja hampaiden hoitoon suurella huolella.
      Tarhaikäisenä tyttö on kuitenkin jo perhepsykologin määräyksestä "hellittelykiellossa": Diagnoosi "yliseksuaalinen". Hän kärsii jatkuvista genitaalitulehduksista, pissavaivoista, häiriökäyttäytymisestä.
     Vartuttuaan hän elää pirtuporukoissa seksuaalisesti hyväksikäytettynä, itsetuhoisena. Mielisairaalaan ja terapiaan hän pääsee vihdoin itsemurhayritysten jälkeen.
     Tämä osa tytön tarinaa ei ole sosiaalipornoa, vaikka koottuna siltä näyttääkin. Romaani uittaa mukanaan kovaa pohjakuviota kuin viitteellisesti ja ohimennen.
     
Ketun groteski sukuhistoria ei ole mikään tavanomainen kehys perheensisäisen insestin esittämiselle.
     Romaanin pikkutyttöä hyväksikäyttää hänen biologinen isänsä, ja tämä kerrotaan tavalla joka valottanee ilmiötä olennaisesti.
     Trauman kuvauksessa Kettu käyttää elokuvallista ilmaisua: tilanteet paljastetaan vähitellen, aavistuksenuomaisesti, ja aina toistuessaan ne saavat ympäristöstään uusia sävyjä. Tytön torjuva muisti ja mieli on esitetty romaanissa pelottavan uskottavasti.
     Miksi Surujenkerääjä ei halua jäädä kahden isänsä kanssa, mitä hänelle on tapahtunut saunassa, jää pysyvästi hämärään.
     Lukija saa romaanissa ison vastuun, sillä hän joutuu tavallaan auttamaan tyttöä tarinan kasaamisessa. Surujenkerääjä itse on painanut kaiken syvälle, sanojensa mukaan kuin "kumpparin lälliin".
     
Elämä kääntää päivän päällimmäiseksi vähitellen, surut seuloutuvat käsiteltäviksi. Sekin selviää, ettei rikkaus ja aineellinen hyvinvointi hävitä yhdenkään suvun murheita.
     Tytön vuosissa keräämä kivikokoelma on hänen murheittensa muoto, ja se lentää lopulta iloisesti molskahdellen Aurajokeen. Päätöksenä kohtaus on vähän hassu, mutta toisaalta matkan varrella ahdistunut lukija saa huokaista helpotuksesta.
     
Ketun esikoisessa näkyvät monet vasta-alkajan vaikeudet. Kieli jauhaa väliin tyhjää, ja aivan liian täyteen tupattu episodirakenne ei pysy käsissä. Itse Surujenkerääjän tarinassa vakuuttaa silti tytön silmiin katsova suoruus. Ja moni kohtaus pakottaa uskomaan, että Ketulla on ideoita tavoittelemansa vaativan proosakerronnan varalle.

MERVI KANTOKORPI

Katja Ketun haastattelu:
Kiviä repussa ja sielussa

Ote kirjasta>>