Otto Grundström Tähtiotsa Johnny Kniga. 125 s. 22,90 euroa. Ote kirjasta>>
	Kansi: J. S. Karjalainen

 Esikoisrunoilijan soundcheck: PA-kamat verkkoon, Aristoteleen runousoppi käteen ja urku auki kohti pimeää maailmaa, jossa oman varjonsa näkee vain strobovalojen sykkeessä. Sävelkulku on tuttu, mutta aina sen voi keksiä uudestaan – parhaimmillaan siihen voi jopa iskeä muutamia omaperäisiä sointuja, kaikuja omista paradigmoista ja eletystä elämästä. Yksinkertainen peruskysymys kuuluu: kuka minä olen? Miten minusta tuli minä?
     Moni runoilija nimittäin etsii esikoiskokoelmassaan omaa paikkaansa sekä runoudessa että maailmassa. Tehosekoittimen entinen laulaja Otto Grundström ei tee tässä poikkeusta. Runon minä etsii hauskasti nihiloiden omaa paikkaansa hyvin rullaavassa esikoiskokoelmassaan Tähtiotsa. Kokoelman jännite syntyy siitä, että vastaaminen yksinkertaiseen kysymykseen: kuka minä olen? ei ole yksinkertaista saati sitten helppoa.
     Siinä tienristeyksessä seistessä on parasta kouraista taskua ja katsoa, että fyrkat riittävät meno-paluulippuun – kysymykseen vastaaminen kun vaatii matkaa omaan tajuntaan ja sieltä takaisin maailmaan, joka usein estää itse kutakin tajuamasta: kuka lopulta on.
     
Eli matkalla ollaan. Otto Grundströmin kokoelmassa Tähtiotsa sielu etsii ruumista, johon kiinnittyä – ja päinvastoin.
     Ehkä sitten olisi jo kehujen vuoro. Otto Grundströmin Tähtiotsa on esikoiskokoelmaksi varsin tuhti paketti. Sitä se on sekä sivumäärältään että sisällöltään. Sitä ei ole vain huitaistu kasaan, sielunliikahdukset on eletty ja koettu, materiaali kirjoitettu ja työstetty.
     Grundström ei purista skebaa rystyset valkoisina, vaan ote on rento ja irtonainen. Hän heittää meille hyvää perusbluesia eikä kikkaile tai hienostele turhanpäitten.
     Parasta antia ovat kokoelman kaksi laajaa, eeppistä runoelmaa L'enfant terrible ja nimiruno Tähtiotsa, joissa Kallio nousee osuvaksi maantieteelliseksi sielunmaisemaksi. Niissä Grundströmin itseironinen ja snobisminsa piilottava kertojan maski toimii hyvin.
     Esimerkki paikan etsimisestä – runoilijana.
     "Kun ystävät soittavat,/väitän olevani kirjoittamassa pitkää runoa, / vaikka istun kapakassa / ja vain silloin tällöin raapustan vihkooni / hajamielisen lauseen tai kaksi. / Kun sanon: älkää häiritkö!/ tai: vetäydyn nyt kammiooni/ työskentelemään, / tarkoittaa se korkeintaan, / että aioin maata sängyllä ja tuijottaa kattoon".
     Huonommin Otto Grundström onnistuu lyhyissä runoissa. Niissä ylivallan saa runouden mystiikkaa ja sanamagiaa jauhava rukousmylly. Siinä menossa palavasilmäinen runoilija ei vauhtisokeudeltaan ehdi nähdä mitään.
     Mutta ettei tärkein unohtuisi: kiitos Otto Grundström – kliffa esikoiskokoelma.

JUKKA PETÄJÄ

Otto Grundströmin haastattelu:
Rocklaulaja koki muodonmuutoksen

Ote kirjasta>>