Viisikko pysyy pulassa
Karu nuorisokuvaus näyttää, miten vaikea on kasvaa tytöstä naiseksi
Yhdeksi esikoiskirjojen suosikkiaiheeksi näyttää viime vuosina vakiintuneen heikomman hyväksikäyttö, seksuaalinen tai muu alistaminen. Viittä vailla -romaanissa insestin tilalla on murrosikäisten tyttöjen toisiinsa ja muihin ihmisiin kohdistama väkivalta.
Nuoren naisen luokkakokouksesta liikkeelle lähtevä tarina vuorottelee nykyhetken ja takaumien välillä. Nyky-Kira on muuttanut näyttelijämiehensä kanssa takaisin kouluaikojen kotikaupunkiin ja tapaa siellä yläasteen jengin. Saijasta on tullut uraohjus, Marjosta uskovainen anorektikko, Annesta kiihkeä kotiäiti. Irina on sama hutsu kuin koulussakin.
Entä Kira itse?
Takaumat paljastavat, millaisen kiirastulen hän on käynyt läpi kasvaakseen edes sellaiseksi aikuiseksi kuin on, eikä siinäkään ole kehumista. Kira takertuu mieheensä ja seksiin eikä kykene oman elämän hallintaan.
Sen, miksi Kira on niin kyyninen, läheisriippuvainen ja epävarma omasta seksuaalisuudestaan, selittää lapsuus.
Kouluaikana elämää hallitsi jengi, joka määräsi, kuka pääsi joukkoon, ja jota oli palveltava pikkurikoksilla ja pahoinpitelyillä. Pauliina Vanhatalon kuva yläasteesta on aivan lohduton; eniten se muistuttaa William Goldingin Kärpästen herraa, jossa viidakkoon joutuneet koululaiset taantuvat villi-ihmisiksi.
Ja Vanhatalon maailmassa on sentään aikuisiakin! Kiran äiti ei pysty antamaan tyttärelle turvallisuutta, ja toisia suojellaan vielä huonommin, kuten Annea, joka joutuu insestin uhriksi. Aikuisten käsissä uskonto ja muut säännöskokoelmat ovat pelkkää paperia. Todellisuudessa vanhemmat hylkäävät lapsensa, opettajat suostuvat seksiin oppilaiden kanssa ja isät sulkevat poikiaan kylmäkomeroihin jäätymään.
Näin holtittomassa maailmassa – kirjailijan mukaan tyypillisessä suomalaistaajamassa – ei liene ihme, että lopulta joku menettää henkensä. Tragediasta syntyy kirjaan jännite, jonka ansiosta se muistuttaa murheelliseksi vinksahtaneen nuortenkirjan lisäksi dekkaria.
Kertojana Vanhatalo kannattelee vähäeleisen suomalaisproosan perinteitä, ei selitä eikä syyllistä. Etenkin tyttöjenvälisen julmuuden äkillinen valahdus hellyydeksi koskettaa. Hienovaraista symboliikkaa tarinaan tuovat vaaleita pintoja eri aikoina ja eri tavoin tahraavat mustat aineet noesta kynsilakkaan.
Kuva naisista, jotka ovat itse asiassa samoja lapsia kuin murrosiässä, on paljas ja pelottava. Loppuratkaisun yllätys on sen sijaan päälle liimattu, turhan terapoiva. Tarina sinänsä ei anna viitteitä siitä, että Kira ja hänen ystävänsä viisastuisivat vielä keski-iässäkään.
SUVI AHOLA
Pauliina Vanhatalon haastattelu:
Yliopisto antoi perusopit kirjailijaksi
Ote
kirjasta>>
|
|
| VUODEN 2005 EHDOKKAAT |
|
| SÄÄNNÖT
JA RAATI |
|
| AIKAISEMMAT EHDOKKAAT |
|
| J.
H. ERKON PALKINTO |
|
| KIRJALLISUUSPALKINTO 2004 |
|
|
|