• Ahmed Abdullah’s Ebonic Tones: Tara’s Song. TUM Records.
  Trumpetisti Ahmed Abdullahin orkesterin ”etnisen karheuden kruunaa Ornette Colemanin Lonely Woman . Se puksuttaa kuin juna kiemuraisella vuoristotiellä. Mikään ei ole aivan kohdallaan, ja kaikki pääsevät silti hilpeästi kotiin”. (Jukka Hauru, HS 25. . 2.)
• Amadou & Mariam: Dimanche a Bamako. Radio Bemba.
  Malilaisen avioparin “levyn nimi tarkoittaa ’sunnuntaita Bamakossa’. Se alkaakin leppoisan rauhallisissa tunnelmissa. Vähitellen tempoa ruuvataan nopeammaksi ja hypnoottinen imu tiukkenee”. (Pirkko Kotirinta, HS 20. . 5.)
• Vicente Amigo: Un momento en el sonido. Columbia.
  ”Yksittäisten sävelten soinnissa on kiukkuista vimmaa ja sävelryöpyissä silkkaa aggressiivisuutta. Vastapainoksi Amigo rullaa pehmeää mattoa, hienon samettisena soljuvaa pyöreää muotoa, kuorojen ja taputusten säestäessä.” (Pirkko Kotirinta, HS 30.6.)
• Antony and the Johnsons: I Am a Bird Now. Rough Trade.
  ”Joskus erikoislaatuiset laulajat pystyvät laulullaan aiheuttamaan lähes seksuaalista nautintoa. Siinä hyvin kehittynyt taiteellinen identiteetti, sydänalaa kutittavat äänitaajuudet ja ilmaisun herkkyys yhdessä aikaansaavat liikutuksen tunteen.” (Otto Talvio, Nyt-liite 8. . 4.)
• Arcade Fire: Funeral. Rough Trade.
  ”Arcade Fire saavuttaa debyytillään jotain hyvin epäkanadalaista. Yhtyeen kappaleet ovat intohimoisia ja ahdistuneita, mutta myös leikkisän kokeilevia. Americana, avantgarde ja indiepop kohtaavat levyllä ilman teennäisyyttä.” (Otto Talvio, Nyt-liite 25. . 2.)
• Vashti Bunyan: Lookaftering. Fat Cat.
  ”Lookaftering on yksinkertaisesti häikäisevän kaunis levy. Bunyan laulaa samalla heleydellä kuin vuonna 1970, mutta kappaleet ovat sekä lyyrisesti että sävellyksellisesti kehittyneempiä. Kypsyessään Vashti ei ole silti menettänyt mitään koskettavuudestaan.” (Otto Talvio, Nyt-liite 25. . 11.)
• Kate Bush: Aerial. EMI.
  ”Bush lunasti jo ensilevyllään vapauden tehdä musiikkia oman mielensä mukaan ja siitä hän on pitänyt kiinni. Kahdentoista vuoden tauon katkaisevaa Aerialia leimaa kaikkialla hänen oma visionsa sekä hyvässä että vähemmän hyvässä. Mutta hän onnistuu jopa silloin kun kun kortit ovat, periaatteessa, huonot.” (Harri Uusitorppa, HS 13. . 11.)
• Ry Cooder: Chávez Ravine. Perro Verde.
  Los Angelesiin sijoittuva Cooderin loistelias pääteos ”on melkein liian laaja yhdelle levylle, sillä se sivuaa kunnallispolitiikkaa, asutushistoriaa, musiikkihistoriaa, urheiluhistoriaa, arkkitehtuurihistoriaa ja Joseph McCarthyn kommunistivainoja. Alaotsikon mukaan albumi onkin ’A Record by Ry Cooder’, kuin elokuva”. (Harri Uusitorppa, HS 30. . 6.)
• Damn Seagulls: One Night at Sirdie’s. Fullstream.
  Lauri Elorannan ”vaikutteet kuuluvat tulevan Yhdysvalloista, erityisesti Bruce Springsteenin varhaistuotannosta ja Afghan Whigsin maanis-depressiivisestä soulrockista. Niissä on notkeutta ja ilmavuutta, mutta myös jälkipoltolla käyvää tunteen paloa ja tummaa kähinää.” (Ilkka Mattila, Nyt-liite 7. . 1.)
• Depeche Mode: Playing the Angel. Mute.
  ”Levy on yhtyeelle tyypillisesti mustaakin mustempi, ja se käsittelee takakannen moton mukaisesti ’kipua ja kärsimystä eri tempoissa’. Lauluissa kuvatut ihmiset ovat tuskallisen rikkinäisiä, mutta lopputulos synnyttää silti toiveikkaan mielen.” (Tero Valkonen, Nyt-liite 21. . 10.)
• Franz Ferdinand: You Could Have It So Much Better. Domino.
  ”Harvalla yhtyeellä, erityisesti kliseiseksi muuttuneessa jälki-jälkipunkissa, on yhtä oma soundi. Kuten ensimmäinen single Evil and a Heathen , tai levyn ärhäkkä avausraita osoittavat, yhtye ei ole hylännyt hektistä tanssittavuuttaan.” (Otto Talvio, Nyt-liite 7. . 10.)
• Robert Glasper: Canvas. Blue Note.
  ”Nyt vaviskaa pianotrioismin mestarit : Keith Jarrett Trio, E.S.T., The Bad Plus, Trio Töykeät ja muut. Uusi tähti on syttynyt: amerikkalainen Robert Glasper, 26.” (Jukka Hauru, HS 11. . 11.)
• Goldfrapp: Supernature. EMI.
  ”Goldfrapp on napannut kovalevyllisen konesoundeja, pitkän pätkän pophistoriaa, läjän hyviä ideoita ja yökerhotunnelmaa ja sekoittanut niistä omaperäisen cocktailin. Jokainen siemaus ei ole herkkua, mutta suurin osa kuitenkin.” (Tero Valkonen, Nyt-liite 2. . 9.)
• Iro Haarla Ulf Krokfors Loco Motife: Penguin Beguine. TUM.
  ”Suuri kotimainen Loco Motife jatkaa Edward Vesalan ja Otto Donnerin orkesterien polkuja ja on kehittänyt harkitun vapaata ilmaisuaan nyt hieman sähköisempään suuntaan.” (Jukka Hauru, HS 25. . 2.)
• HIM: Dark Light. Heartagram.
  ”HIM nojaa tuttuun reseptiin: melodinen ja mahtipontinen pophevi kohtaa sanoitusten kalmaromantiikan, jota entistäkin parempi Ville Valo tulkitsee patetiaa pelkäämättä. Ja mikäs siinä; hyvä perusidea toimii läpi levyn.” (Tero Valkonen, Nyt-liite 23. . 9.)
• Manu Katché: Neighbourhood. ECM.
  Superlauluntekijöiden rumpali ”Katché ei ole jazzin suhteen noviisi, sillä hän on ollut mukana viidellä saksofonisti Jan Garbarekin albumilla. Normaalia mediaatiorooliaan väkevämmin soittava Iso G on myös vapautuneesti ja viettelevästi svengaavan Neighbourhoodin toinen solisti Tomasz Stankon ohella.” (Harri Uusitorppa, HS 16. . 10.)
• Kent: Du & jag döden. RCA.
  ”Kent on mestari vangitsemaan rockin keinoin pohjoisen murheen, johon liittyy pimeys, hyvinvointiyhteiskunta, jyrkät vuodenaikojen vaihtelut ja rakkaus, jonka piti pelastaa talvelta ja pimeydeltä.” (Ilkka Mattila, Nyt-liite 24. . 3.)
• Tuure Kilpeläinen: Just. Grandpop.
  ”Kilpeläisen tapa tulkita laulujaan joustaa helposti arkisen jutustelevasta laulusta karheaan r&b-tilitykseen. Monista suomalaisista mieslaulajista poiketen hän ei tarraudu iskelmään eikä vanhaan heviin.” (Ilkka Mattila, Nyt-liite 21. . 1.)
• Konono No 1: Congotronics. Crammed Discs.
  ”Vai onko joku kuullut koskaan afroyhtyeestä, jonka soitteet tuovat mieleen Krafwerkin tai Brian Enon? Konono tuo, vaikka ’pakon sanelemana’. Liikenne peitti kadun varsilla soittaneen sormipianoyhtyeen esitykset niin pahasti, että muusikot rakensivat itselleen vahvistimet jäte-elektroniikasta ja romuraudasta.” (Harri Uusitorppa, HS 30. . 6.)
• Kronos Quartet & Asha Bhosle: You’ve Stolen My Heart. Nonesuch.
  ”Jos laulaja Asha Bhoslen tai intialaisen elokuvamusiikin maailma ylipäätään on outo, tämä R. . D. Burmanin sävellyksistä koostuva levy näyttää tyylikkäästi tietä Bollywoodiin, ennen muuta Bhoslen ansiosta.” (Pirkko Kotirinta, HS 5. . 9.)
• Mariza: Transparente. Capitol.
  “Transparentella soi häikäisevä fado selvänäköisen tarkkoina tulkintoina. Laulaja ei sorru missään turhanaikaiseen värisyttelyyn tai koketeeraamiseen. Hän tietää selkäytimellään, miten näitä lauletaan.” (Pirkko Kotirinta, HS 21. . 5.)
• The Mars Volta: Frances the Mute. Universal.
  ”Edistyksellistä musiikkia, jossa kuuluvat sekä hardcorelle ominainen räyhäämishalu että kyky luoda yhtenäinen kokonaisuus. Bändin johtaja on kotoisin Puerto Ricosta, ja hän yhdistää latinomenoa erinomaisesti angloamerikkalaiseen taiderockiin.” (Tero Valkonen, Nyt-liite 24. . 3.)
• M.I.A.: Arular. XL.
  Sri Lankassa varttuneen Maya Arulpragasamin ”synteettinen elektron, hip hopin, bhangran ja dancehall-reggaen sekoitus ei kuulosta väkinäiseltä vaan välttämättömältä ja väistämättömältä”. (Harri Uusitorppa, HS 30. . 6.)
• Nine Horses: Snow Borne Sorrow. Samadhi Sound.
  David Sylvian ”hallitsee levyä niin suvereenisti, että sitä voisi melkein pitää hänen sooloalbuminaan. Kyseessä on biisivetoisempi ja popahtavampi paketti kuin kokeileva Blemish . Äänimaisema on silti niin epätavanomainen, ettei 1980-luvun popsuosion paluusta ole pelkoa.” (Tero Valkonen, Nyt-liite 28. . 10.)
• Teenage Fanclub: Man-Made. Pe-Ma.
  ”Pääelementteinä ovat kitarat ja laulumelodiat, erityisesti kertosäkeissä ja väliosissa mukaan tulevat moniääniset osuudet. Näistä vahvimmin kiveen veistettyä on laulu; kitaroiden pelivara venyy akustisesta helinästä psykedeeliseen särömellakkaan.” (Ilkka Mattila, Nyt-liite 29. . 4.)
• Oasis: Don’t Believe the Truth. Helter Skelter.
  ”Nyt Oasis tekee komean paluun levyllä, joka kuulostaa rehevältä, tiukalta ja hyvin brittiläiseltä. Se ei tarkoita tunkkaista omahyväisyyttä vaan maan parhaiden rockperinteiden kierrätystä.” (Ilkka Mattila, Nyt-liite 3. . 6.)
• Sinikka Oksanen & Antero Stenberg: Radio sessions 1959–1966. Artie Music.
  ”Erinomaisen suomalaisen jazzlaulajan ensimmäinen ja ainoa levy ilmestyy nelisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun laulajan lyhyt ura on päättynyt.” (Pirkko Kotirinta, HS 3. . 10)
• Pepa Päivinen Quartet: Tiram Num. Silence.
  ”Päivisen Trio saattoi kelluskella pulssittomissa tajunnanvirroissa huikean eteerisiin tunnelmiin. Kvartetissa on enemmän tempoja, koukkuja ja kirjoitettua. ’Yleisöystävällisemmästä’ meiningistä huolimatta vapauksia ja alkuvoimaa ei ole menetetty.” (Jukka Hauru, HS 4. . 6.)
• Kimmo Pohjonen & Eric Echampard: Uumen. Rockadillo.
  Echampard ”on loistava ja monipuolinen jazzrumpali, mutta Pohjosen kanssa hän intoutuu svengaamaan kuin maanvyöry. Ja hänen kanssaan Pohjonenkin innostuu improvisatorisimmilleen”. (Jukka Hauru, HS 9. . 4.)
• Quinteto Otra Vez: La Nueva Orquesta de Cuerdas. Otra Vez.
  Jyväskyläläinen ensemble on ”poikennut muista Piazzolla-bändeistä iskevän rockaavalla ja improvisatorisella menollaan. Nyt sävyjä on tullut lisää muun muassa 11-henkisen jousiorkesterin myötä.” (Jukka Hauru, HS 12. . 8.)
• The Raveonettes: Pretty In Black. Sony BMG.
  ”Raveonettes on hyllyttänyt äänensärkijänsä ja uppoutunut 60-luvun amerikkalaisen popin romantiikkaan. Kappaleeseen Ode to L.A. tanskalaiset ovat saaneet apusolistiksi Ronnie Spectorin.” (Ilkka Mattila, Nyt-liite 29. . 7.)
• Sufjan Stevens: Illinois. Rough Trade.
  ”Illinois on soundiltaan puhdasta kamarimusiikkia, johon Stevensin herkkä ääni sopii hyvin. Levy etenee kuin avantgardistinen matkaopas, kuljettaen kuuntelijan pienestä tarinasta toiseen ja vieraillen välillä osavaltion tunnettujen henkilöiden luona.” (Otto Talvio, Nyt-liite 16. . 9.)
• Superchrist: Colorgun. Disco Blanco.
  ”Superchrist sekoittaa raakaan kitararockiin rohkeasti elektronisen tanssimusiikin puolelta lainattuja kikkoja. Moneen kertaan kerratun 70-luvun hämyilyn sijasta Colorgun tuo mieleen tuoreemmat esikuvat.” (Ilkka Mattila, Nyt-liite 18. . 11.)
• System Of A Down: Mezmerize/Hypnotize. American.
  ”Tämän hetken tärkein metalliyhtye onnistuu tekemään mitä haluaa ja liikkuu samassa kappaleessa äärimetallista popin ja hardcoren kautta punkkiin ja rokkiin. Hypnotize muodostaa toukokuussa ilmestyneen Mezmerizen kanssa saumattoman kokonaisuuden, jolla yhtye on hionut itsensä timantiksi.” (Jussi Ahlroth, Nyt-liite 2. . 12.)
• Sväng. Aito Records.
  ” Taitava neljän miehen yhtye . . . . . . . onnistuu soittamaan huuliharpuilla uskottavasti niin kimurantteja romanialaisia tahtilajeja kuin ruotsalaista hamboa, maanmainioista amerikanreeleistä puhumattakaan.” (Pirkko Kotirinta, HS 14. . 1.)
• Helge Tallqvist & Groovy Eyes: Plays George ”Harmonica” Smith. Q-Records.
  ”Kokonaisuus kuulostaa aidommalta kuin monet bluesin kultakauden aidot äänitteet. Varsinaisesta kopioinnista ei ole silti kyse: Tallqvistilla ja perinnetietoisella Groovy Eyesilla on amerikkalaiseen lainamateriaaliin rouhea ote.” (Harri Uusitorppa, HS 29. . 4.)
• Richard Thompson: Front Parlour Ballads. Cooking Vinyl.
  Kitaristi Richard Thompsonin ”kappaleissa ja soitossa yhdistyvät rockin ja folkin tekstuurit omaperäisyydellä, johon brittirockissa ei kykene kukaan muu.” (Otto Talvio, Nyt-liite 5. . 8.)
• Ali Farka Touré & Toumani Diabaté: In The Heart of The Moon. World Circuit.
  ”Akustista kitaraa vaihteeksi soittavan Ali Farka Tourén nimi tulee ensimmäisenä, mutta solistisesti albumi on kora-taituri Toumani Diabatén. Mutta edellinenkin paljastaa muusikkoudestaan puolia, jotka ovat jääneet syrjään hänen ’sähköisillä’ levyillään.” (Harri Uusitorppa, HS 30. . 6.)
• Trio Töykeät: Wake. Blue Note.
  ”Pianisti Iiro Rantalan kypsynyt taiteellisuus loistaa Waken alussa hyvin aistittavana herkkyytenä. Ensimmäinen puolisko on trio-pianismin juhlaa, jonka kruunaa Rantalan variaatio standardista In A Sentimental Mood .” (Jukka Hauru, HS 23. . 9.)
• Umo: Sauna palaa! Umo.
  ”Kaikki seitsemän säveltäjää näyttävät ymmärtäneen jazzmusiikin samalla tavalla laajasti. Kyse ei ole muodon tasolla Aleksis Kiven luomasta yhtenäisyydestä vaan kaikkien säveltäjien pyrkimyksestä laajentaa jazzin ’perinteistä modernismia’ klassisen musiikin modernistiseen suuntaan.” (Jukka Hauru, HS 23. . 10.)
• Bebo Valdés: Bebo de Cuba. Calle 54.
  Kaksoislevyn ”molemmat teokset ovat hienostuneita olematta hienostelevia, sekä tietysti yksityisiä ja salakavalasti svengaavia – kuten Valdésin ’vaatimaton’ ja alleviivaamaton pianotyyli”. (Harri Uusitorppa, HS 25. . 3.)
• Stevie Wonder: A Time To Love. Motown.
  ”Niin se vain on, Stevie Wonderin musiikki-ihme ei sammu. Kymmenen vuoden levytystauon jälkeen hän palaa parrasvaloihin täydessä iskussa, tai ainakin melkein, ja antaa ihailijoilleen liki 80 minuuttia täyttä musiikkia.” (Heikki Hellman, HS 25. . 10.)
• Neil Young: Prairie Wind. Reprise.
  ”Akustisvetoinen Prairie Wind on kuin jatkoa levyille Harvest ja Harvest Moon . Biisit toimivat sitä paremmin, mitä riisutumpia ne ovat, koska Neil Youngin läsnäolo on silloin vahvin. (Tero Valkonen, Nyt-liite 7. . 10.)

sivun yläreunaan  ^

• Bach: Sooloviulusonaatit ja -partitat. Kremer. ECM.
  Gidon Kremerin paluu Bachin sooloviulusonaatteihin on moderni tulkinta abstraktin musiikin rajattomista mahdollisuuksista. Kuuluisa d-molli-ciaccona kasvaa jättimäiseksi monumentiksi. (Jukka Isopuro)
• Boulez: Pianosonaatit nro 1–3. Jumppanen. DG.
  80-vuotisjuhlinnan kohde Pierre Boulez hyväksyi Paavali Jumppasen pianosonaattiensa levyttäjäksi. ”Ultralyhyet hipaisut ja kesyttömät sointukompleksit seuraavat toisiaan aina uuteen suuntaan.” (Jukka Isopuro, HS 17. . 2.)
• Canonnade. Kiviniemi. Fuga.
  Estotonta urkuevankeliumia jakeleva ”Kalevi Kiviniemi soittaa Bachia Neresheimin apottikirkon uruilla rehevän värikkäästi. Rotevia tuokioita tarjoavat Balbastren ja Corretten sävellykset, joissa kuullaan ukkos- ja tykinlaukaustehoja.” (Veijo Murtomäki, HS 30. . 9.)
• Chopin–Godowsky: Etydejä. Berezovsky. Warner.
  Leopold Godowskyn sovituksissa Chopinin etydeistä on tolkuton nuottiruuhka. Boris Berezovskyn nautiskeleva keveys ällistyttää jopa kahden päällekkäisen etydin sovituksisssa. (Jukka Isopuro, HS 2. . 11.)
• Foulds: Three Mantras. Birminghamin kaupunginorkesteri, Oramo. Warner.
  Kokeileva, aistillinen ja orkesterimassoillaan syleilevä John Foulds (1880–1939) oli harvinainen lintu brittiläisessä musiikissa. Päänumero Kolme mantraa päättyy ”kosmiseen” rytmihurmioon. (Jukka Isopuro, HS 16. . 3.)
• Gluck: Paride ed Elena. Solistit, Gabrieli Consort & Players, McCreesh. DG.
  Paris ja Helena (1770) on ajan henkeä heijasteleva viettelytaidon ja lemmekkään kaunopuheisuuden käsikirja. Suuriin hetkiin kuuluvat Parisin aistillisuutta tihkuvat, Helenan vastarakkautta kiihkeästi penäävät aariat. (Veijo Murtomäki, HS 2. . 11.)
• Hakola: Klarinettikonsertto; Verdoyances crépuscules; Diamond Street. Kriikku, RSO, Oramo. Ondine.
• Lindberg: Klarinettikonsertto; Gran Duo; Chorale. Kriikku, RSO, Oramo. Ondine.
• Mozart, Molter: Klarinettikonsertot. Kriikku, Tapiola Sinfonietta, Storgårds. Ondine.
  Tämä on Kari Kriikun vuosi. Hakolan ja Lindbergin konsertot ovat paitsi säveltäjiensä myös klarinettivelhomme näköisiä. Mozartin jumalaisen konserton Kriikku soittaa oikealla soittimella, harvinaisella basettiklarinetilla. (Jukka Isopuro, HS 29. . 8., 25. . 11., 16. . 12.)
• J. .Haydn: Sinfoniat nro 82–87. Concentus musicus Wien, Harnoncourt. Deutsche Harmonia Mundi.
  Harnoncourtille Pariisin-sinfoniat ovat tarinoita tai oopperakohtauksia: inhimillisiä tunteita, surua, iloa, huumoria, tyyneyttä, juhlallisuutta, alistuneisuutta, anomista, kieltämistä, vihaa. (Jukka Isopuro, HS 22. . 7.)
• M. . Haydn: Requiem pro defuncto archiepiscopo Sigismundo; Missa in honorem Sanctae Ursulae. Solistit, The King’s Consort, King. Hyperion.
  Michael Haydnia pidettiin veljensä Josephin veroisena mestarina. Requiem oli aikansa parasta kirkkomusiikkia. Myöhempi messu on juhlava ja sinfonisesti huumaava teos. (Veijo Murtomäki, HS 22. . 6.)
• Launis: Aslak Hetta. Solistit, RSO, Oramo. Ondine.
  Armas Launiksen saamelais 8 oopperan (1930) saaminen levylle on tapaus. Siinä on eksotiikkaa vapaustaistelun varjossa, lappalaissävelmiä johtoaiheina, rituaalitansseja ja kolmoisdraamaa. (Veijo Murtomäki, HS 22. . 2.)
• Maasta. EMO Ensemble, Hyökki. Alba.
  Pasi Hyökki on tehnyt ihmeitä kokoamansa EMO Ensemblen parissa. ”Innostuneen ja taitavan otteen ansiosta uudet suomalaiset kuoro 8 teokset kuulostavat riemukkailta löydöiltä.” (Veijo Murtomäki, HS 2. . 11.)
• Musorgski: Kuoleman lauluja ja tansseja. Rahmaninov: Sinfonisia tansseja. Hvorostovski, Pietarin filharmonikot, Temirkanov. Warner.
  Dmitri Hvorostovskin samettinen kuolema viettelee, tuudittaa ja riemuitsee. Juri Temirkanov näyttää Rahmaninovin Sinfonisille tansseille paikan 1900-luvun merkkiteosten joukossa. (Jukka Isopuro, HS 22. . 7.)
• Nordgren: Rock Score; sellokonsertto nro 1; TRANSE-CHORAL. Ylönen, Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri, Kangas. BIS.
  Nordgrenin musiikissa on synkeänkomea tunnepaletti yksinäisestä hautomisesta paineen väkivaltaiseen purkautumiseen. Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri intohimoista soittoa kuuntelee hiukset pystyssä. (Jukka Isopuro, HS 20. . 7.)
• Nordic Spell. Sharon Bezaly. BIS.
  Maailman huilueliitin häikäisevä tulokas Sharon Bezaly soittaa kolme pohjoismaista huilukonserttoa. Ahon huilukonserton ”hiljaisesti onnellinen, elämän katoavaisuudesta tietoinen äänimaisema karehtii harvinaisen sydämeenkäyvästi”. (Jukka Isopuro, HS 15. . 8.)
• Rautavaara: Sinfonia nro 1; Adagio celeste; Book of Visions. Belgian kansallisorkesteri, Franck. Ondine.
  ”Rautavaaran musiikin alkuaineita kuljettaen Mikko Franck rakentaa mestarillisen tyynesti linjaa, joka jatkuu sitkeänä, reaalitodellisuudesta välittämättä, tajuntaan väkisin tunkeutuvien kuvitelmien tavoin.” (Jukka Isopuro, HS 18. . 11.)
• Reichardt: Erwin und Elmire. Solistit, Cappella Coloniensis, Spering. CPO.
  ”Johann Friedrich Reichardt on loistava singspiel-säveltäjä, jota voi verrata Mozartiin. Jos ei tämä ollut aikansa modernia ja ole yhä hyvää musiikkia, niin mikä sitten?” (Veijo Murtomäki, HS 30. . 9.)
• Salonen: Foreign Bodies; Wing on Wing; Insomnia. RSO, Salonen. DG.
  ”Esa-Pekka Salosella ihmisen ja koneen, luonnon ja tekniikan liitto on huikaiseva. Positiivinen elämäntunne on voinut syntyä vain Kalifornian auringon alla. Radion sinfoniaorkesteri ei ole koskaan voinut näin hyvin levyllä.” (Veijo Murtomäki, HS 1. . 3.)
• Scarlatti: Pianosonaatteja. Sudbin. BIS.
  Nuori Jevgeni Sudbin lähes improvisoiden ”sovittaa” Domenico Scarlattin barokkiset ilakoinnit pianolle. Kaikki tapahtuu hyvällä maulla silkkisestä kosketuksesta resonoiviin ryöppyihin. (Jukka Isopuro)
• Schumann: Dichterliebe. Gerhaher, Huber. RCA.
  ”Baritoni Christian Gerhaher yhdistää liedeissä sisällöllisen detaljityön ja belcantomaisen helppouden. Dichterliebessä yhtyvät näennäisen helposti kitkerä rakkaus ja itseironia.” (Jukka Isopuro, HS 15. . 4.)
• Sermilä: Citymusic. Jase.
  Elektroakustisissa kappaleissaan Jarmo Sermilä ”on jalostanut joviaalisuutensa kestävään muotoon. Sermilän flyygelitorvi antaa leppoisasti tarinoivaa ilmettä. Äänet kantautuvat kuin muistoista terävöityen ja eloon heräten.” (Jukka Isopuro, HS 16. . 11.)
• Stravinsky: Apollo; Agon; Orpheus. Lontoon sinfoniaorkesteri, Craft. Naxos.
  Stravinskyn uskottu Robert Craft on kapellimestarinakin säveltäjän sijainen maan päällä. ”Balettipartituurit soivat täydellisen epäsentimentaalisesti ja paljastavat tyynesti nerokkuutensa.” (Jukka Isopuro, HS 22. . 7.)
• Tanejev: Pianotrio; pianokvintetto. Pletnjov ym. DG.
  Sergei Tanejevin asialle omistautunut Mihail Pletnjov tuo huippusolistien kera kuultavaksi kaksi merkittävää kamariteosta. Kontrapunktisenakin musiikki viettelee herkullisilla soinneilla, ylinopealla vilskeellä ja jylyillä huipennuksilla. (Jukka Isopuro, HS 22. . 7.)
• Wagner: Tristan ja Isolde. Domingo, Stemme, Lontoon kuninkaallinen ooppera, Pappano. EMI.
  ”EMI:n viimeisessä kalliisti tähditetyssä oopperan studiolevytyksessä” Placido Domingo tuo Tristanin helliin hetkiin hyväilevyyttä, jota monen Wagner-tykin äänestä puuttuu. Antonio Pappano osoittaa dramaattisen wagneriaanin kykynsä. (Jukka Isopuro, HS 1. . 10.)
• Westhoff: Viulusonaatit. Plantier, Les plaisirs du Parnasse. Zig-Zag.
  Kuuden viulusonaatin sarja (1694) näyttää, millainen merkkimies Johann Paul von Westhoff oli. ”Keksintä on hulvatonta, alati yllättävää, vapaata, rohkeaa ja viulistisesti äärimmäisen vaativaa ja virtuoosista.” (Veijo Murtomäki, HS 22. . 7.)
• Vivaldi: Viulukonserttoja. Mullova, Il Giardino Armonico, Antonini. Onyx.
  ”Vivaldin viulukonsertot ovat harvoin soineet näin riemukkaasti ja sädehtivästi.” Pitkän vapautumisprosessin läpikäynyt ”Mullova yhdistää onnellisesti perinteisen tähtiviulistin ja tyylispesialistin roolit”. (Jukka Isopuro, HS 31. . 8.)

sivun yläreunaan  ^