Helsingin tuomiokirkon vaalea avaruus viehättää niin piispaa kuin turistiakin

Kun Nikolainkirkko valmistui, seurakunnalla ei ollut varaa kelloon, mutta Helsingin kaupunki hankki torniin kellon näyttämään aikaa kaupunkilaisille. Tuomikirkon ylivahtimestari Petri Oittinen huolehtii, että kellon valot palavat. Kuva: Sirpa Räihä / HS Lisää kuvia   Tuomiokirkosta sanottua

Nikolainkirkko, joka sai nimensä keisari Nikolai I:n ja pyhän Nikolauksen mukaan, rakennettiin 1830–52. Kirkon suunnitteli Carl Ludvig Engel.  Engelin kuoltua 1840 suunnittelutyötä jatkoi Ernst Bernhard Lohrmann, joka lisäsi kirkkoon muun muassa sen neljä sivutornia, kappelin, kellotapulin ja apostolipatsaat.  Vuonna 1917 kirkon nimeksi tuli Suurkirkko.  Kun Helsingin hiippakunta perustettiin 1959, Suurkirkosta tuli Helsingin tuomiokirkko. Hiippakunnan ensimmäinen piispa oli Martti Simojoki 1959–64. Eero Huovinen on toiminut piispana vuodesta 1991  Tuomiokirkko restauroitiin perusteellisesti 1996–1999.  Ennen Tuomiokirkkoa nykyisen Senaatintorin kohdalla oli 1727 rakennettu Ulrika Eleonoran kirkko. Se purettiin 1827.

"Great", mahtava, vastaa käytävällä valokuvaava kiinalaispariskunta kysymykseen, mitä he ajattelevat Helsingin tuomiokirkosta. Miksi?
     "Tämä on niin puhdas ja valkoinen", Jenny Li ja Zhang Hao perustelevat. Tuomiokirkon avaruudesta päädytään siihen, kuinka maassamme on ihmisiä niin harvassa, mikä on eksoottista pekingiläisille.
     Zhang Hao huomauttaa, että kirkko sinänsä on jo jotain erikoista uskonnottomassa kulttuurissa kasvaneille.
     Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen näkee oman kotikirkkonsa tietenkin toisin kuin eri kulttuurista tulleet turistit – mutta ajatuksissa on myös jotain samaa.

"Minua viehättää Engelin puhdas tyyli. Tämä on poikkeuksellisen valoisa kirkko, tyylin puhtauden ja valkoisen värin vuoksi", Huovinen sanoo. Kirkko on hänen mielestään upea myös mereltä katsottuna. Olennaista kuitenkin on, että kirkko ei ole pelkkää arkkitehtuuria, vaan rakennus liittyy tehtäväänsä.
     "Täällä on armon avaruutta. Kirkon kaunistavat Jumalan sana ja ihmisten läsnäolo" Huovinen määrittelee.
     Läsnä olevista ihmisistä ei Tuomiokirkossa ole puutetta. Syyskuun lopun perjantaiaamuna on melko hiljaista, mutta sekään ei tarkoita tyhjää kirkkoa, vaan muutamia ihmisiä kulkee ovista jatkuvasti.
     Vuosittain Tuomiokirkossa käy yli 350.000 ihmistä, joista noin 90.000 kirkollisissa tilaisuuksissa ja loput turisteja, laskee Tuomiokirkkoseurakunnan ylivahtimestari – tai mieluummin hän käyttää itsestään kirkon vanhaa ammattinimikettä suntio – Petri Oittinen.
Hän tuntee Tuomiokirkon kuin kotinsa, kirjaimellisesti: sen lisäksi, että se on yli 20 vuotta ollut hänen työpaikkansa, hän myös asui kappelirakennuksen asunnossa 12 vuotta.
     Oittisen johdettavana on nykyään kuuden keskustan kirkon suntiot, mutta nimenomaan Tuomiokirkko on yhä hänelle innostuksen lähde, se paikka, jossa hän haluaa tehdä työhönsä kuuluvia pieniä ja suuria asioita, ehtoollisvälineiden valmistelusta valtiollisten tilaisuuksien turvajärjestelyihin.

Tuomiokirkon ylivahtimestarin virka oli suuri haaste, kun Oittinen sai paikan 23-vuotiaana valtiotieteen ylioppilaana. Kun häneltä kysyy uran vaikuttavinta hetkeä, monien joukosta nousee yksi: "Kekkosen ajan lapselle oli unohtumatonta olla mukana järjestämässä Kekkosen hautajaisia."
     Suntiota vastaavaa sanaa ei oikein löydy muista kielistä. "Missio Helsingin aikaan Billy Graham esitteli minut täällä kirkossa amerikkalaisille vierailleen: He is the manager on this thing", Oittinen nauraa.
     Haudanvakavaa ei työ kirkossa muutenkaan ole: Tuomiokirkon suntiot ovat koonneet turistien kysymyksistä kirjasen nimeltä Apusakastissa nauretaan. Moni on luullut, että kirkossa on Martin Luther Kingin patsas, joku on kysynyt keksikö Mikael Agricola Coca-Colan, ja Sibelius-monumentin turistit tuntevat niin hyvin, että on kysytty, onko se ollut kirkon urkujen mallina.
     Oittinenkin on Tuomiokirkossa ihastunut sen valoon. "Tämä on valon ja varjon kirkko, Engelin huikea mestarityö. Eilisiltana tulin ulos kryptasta yläkautta niin, että kirkko oli jo pimeänä, ja silloin tämä on aivan eri kirkko."
     Moni-ilmeisestä kirkosta on vaikea sanoa, milloin se on parhaimmillaan. "Kesäpäivänä, kun taivas on niin sininen ja kirkko niin valkoinen että silmiin melkein sattuu. Tai jouluaamuna, kun tulen kuudeksi töihin ja kävelen Helsingin keskustassa juhlavalaistua kirkkoa kohti, ei sellaista fiilistä olekaan."
     Oittinen ei ole malttanut olla yhtenäkään jouluna poissa töistä.

Myös Eero Huoviselle joulu on Tuomiokirkon vuoden kohokohta, monessa roolissa koettu, seurakuntalaisena kirkon penkillä ja piispana saarnastuolissa. "Jouluaattona kello 15.30 on aina sama ohjelma, ja kirkko ääriään myöten täynnä ihmisiä. On edelleen vavahduttava tehtävä pyrkiä saarnastuolista kertomaan ihmisille, mitä joulu merkitsee."
     Toinen erityisen merkittävä tilanne Huoviselle on uusien pappien vihkiminen Tuomiokirkossa. "Se on pysäyttävä kokemus sekä niille jotka vihitään että meille jotka vihimme. Siinä näkee sukupolvien ketjun, perinne että papit vihitään kättenpäällepanolla jatkuu Uudesta testamentista asti."
     Muistellessaan ensimmäistä mielikuvaansa Tuomiokirkosta Huovinen huomauttaa olevansa stadin kundi, Kampissa syntynyt. Lapsuuden kotikirkkoja olivat Vanha kirkko ja Malmin kirkko, mutta Tuomiokirkostakin eli silloisesta Suurkirkosta on pikkupojan mielikuva: "Olin 1940-luvun lopulla kävelyllä isoisän kanssa itsenäisyyspäivänä ja näin Paasikiven menevän Suurkirkkoon."
     Vaikka Oittisen ja Huovisen muistikuviin liittyykin presidenttejä, Tuomiokirkko on myös tavallinen seurakuntansa kotikirkko. Oittinen painottaa, että kirkkoon ovat tervetulleita pienemmätkin häät, hautajaiset ja ristiäiset.
     Aivan kaikkia sentään mikään ei voi miellyttää, ei Tuomiokirkkokaan. "En tunne tämän historiaa, mutta tämä on liiankin pelkistetty. Tuo on mielestäni arkkitehtonisesti kiinnostavampi", yhdysvaltalainen Chris Tollaksen osoittaa Tuomiokirkon portailta kohti Uspenskin katedraalia.
     Lisää turisteja virtaa ylös ja alas portaita, ja keskipäivän jälkeen kirkon täyttää urkumusiikki.
     Pilvisen aamun jälkeen aurinko on tullut esiin, ja silloin viimeistään huomaa, että Tuomiokirkon tunnelmaa eivät lasimaalauksetkaan väritä. Suoraan Kristuksen hautaamista kuvaavaan alttaritauluun osuu ikkunasta puhdas, valkoinen valo.

 

ARJA MAUNUKSELA / Helsingin Sanomat