Pääsihteeri Tiitinen haluaisi musiikkitalon itänaapuriksi

Eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen asteli elämänsä ensimmäisen kerran Arkadianmäen graniittikuution 46 rappusta ylös vasta valmistuneena juristina lokakuussa 1969. Piti saada töitä.
     Sitä ennen maalaispoika oli katsellut rakennusta vain kaukaa ja ihaillen. Tiitinen muistaa vieläkin ensivierailunsa. Muistaa jopa kuppilan pöydän, jonka ääressä jutteli oman kylän maalaisliittolaisen kansanedustajan kanssa.
     Samat Werner Westin suunnittelemat putkituolit ovat kuppilassa vieläkin. Nuori Tiitinen ei aikoinaan huomannut astuneensa kokonaistaideteoksen sisälle ja keskelle poliittista arkkitehtuuria. Kuppila oli jo tuolloin juhlavan klassismin yhdistymistä moderniin funktionalismiin.

Ei Tiitinen huomannut, että kahvilan peräseinällä olevassa reliefissä kansanedustajat hoivaavat sisällissodassa haavoittunutta Suomi-Leijonaa.
     Ei sitäkään oliko tullut temppeliin vai teatteriin. Talosta väitelleen tohtori Liisa-Maria Hakala-Zilliacuksen mukaan talo on näitä molempia. Temppeli tai teatteri, mutta joka tapauksessa ehjä ja säännöllinen kappale, jollaiseksi suomalaisen yhteiskunnankin toivottiin rakennushetkellä tulevan.
     Tavallisille ihmisille se on varmaankin teatteri, missä kulloisetkin oppositiot ottavat yhteen ja kulloisetkin hallitusrivit rakoilevat.

Maaliskuussa 1972 Tiitinen tuli taloon lopullisesti sivistysvaliokunnan sihteeriksi. Mies pyysi röyhkeästi käyttöönsä Remington -merkkistä kirjoituskonetta, mutta ei saanut. Miksi olisi saanut, kun valiokuntakerroksessa oli jo yksi. ”Silloin oli lyijykynätkin kortilla.”
     Hän on hoitanut sihteerinä myös ulko- ja perustuslakivaliokuntaa. Välillä hän piipahti 12 vuotta Suojelupoliisin päällikkönä, mutta palasi sitten puhemiehen oikealle puolelle pääsihteeriksi. Notaarina hän on istunut myös puhemiehen vasemmalla puolella.
     Edelleenkin kuppila on hänelle tärkeä paikka, koska se on talon ”sydän”.
     ”Eduskunnassa tapahtuvat ilmipiirimuutokset aistii selvimmin tässä tilassa”, Tiitinen sanoo kantapöydässään.

Aiemmin kuppila oli vilkas seurustelupaikka, kun kansanedustajien piti odotella äänestyksiä yötä myöten. Aikansa kuluksi edustajat istuivat kahvilassa puhumassa politiikkaa. Nykyisin äänestyksistä tiedetään viikkoja etukäteen, eikä äänestyksiä ole iltaisin kuin poikkeustapauksissa.
     Kuppila on tullut tylsäksi, kun siellä odottaa vuoroaan vain muutama puheenvuoron pyytänyt. Puhevuoroa voi väijyä näyttötaululta. Puhujat häipyvät talosta heti puheensa pidettyään.
     ”Viimeinen suuri yöäänestys koski arvonlisäverolakia vuonna 1993 itsenäisyyspäivää vasten yöllä sunnuntaina.”
Ehkä kuppila olisi jäänyt pienemmäksi, jos arkkitehdit olisivat aavistaneet nykymenon.
     ”Tämä talo on mitä toimivin. Yli 70 vuoden jälkeenkin tämä soveltuu tehtäväänsä. Se on saavutus.”

Kahvilan jälkeen Tiitiselle tärkeä paikka on tietysti istuntosali. Koristeet salissa ovat askeettiset, mutta komeat.
     Jos Tony Halme kuiskaa poliittista eheytystä symboloivan pyöreän istuntosalin takarivillä jotakin Timo Soinin korvaan, sen kuulee ”Isä-Tiitinen”. Kuulemisen takaa kattomateriaalina oleva puristettu sokeriruokomassalevy, oman aikansa mullistava akustinen keksintö.
     Tiitisellä on tapana paikallaan istuessaan katsella seinillä olevia maakuntien vaakunoita. Hänen päänsä takana maailmaa katselee Wäinö Aaltosen patsas Tulevaisuus. Tai tosiasiassa patsaaseen muotoiltu äiti on selin saliin.
     ”Sali on hyvä kompromissi vanhan arvokkuuden ja toimivan nykyajan kanssa.”
     Kolmas tärkeä paikka Tiitiselle on valtiosali. ”Se on tasavallan upein juhlapaikka.”

”Kiinalaisille vieraille on vaikea selittää Suomen upeinta tilaa. He eivät erota sitä tavallisesta käytävästä. Taivaallisen rauhan aukion varrella on paljon tämän kokoisia käytäviä.”
     Myös akustisesti valtiosali on mainio tila. Yksittäisen laulajan esitys on pelkkää kakofoniaa, mutta sinfoniaorkesteri soi ”uskomattoman hyvin”.
     Valtiosalista avautuu näkymä itään kohti ratapihaa ja tiilimakasiineja. Se ei miellytä Tiitistä. Mitä haluaisitte katsella rappusilta?
     ”En minä millään tavalla vierasta modernimpaa ja kulttuurisempaa ilmettä. Jos musiikkitalo siihen joskus saadaan, niin ehkä se olisi hyvä. Ei nämä tiilirakennukset minusta mitään korvaamattomia luonnonarvoja edusta. Ulkomaalaiset ihmettelevät näkymää itään.”

Moni asia on paljastunut Tiitisellä vasta myöhemmin. Niin kuin sekin, että hänen nykyisessä työhuoneessaan on mittaamattoman arvokas Rafael Blomstedtin suunnittelema porvarillista biedermaieria edustava visakoivuinen kalustus.
     ”Pitää kohta antaa mööbeleille niille kuuluva arvo. Ne on yli 70 vuotta sitten suunniteltu pienintä yksityiskohtaa myöten.”
     Tiitisen mööbelit ovat juuri lähdössä restauroitavaksi pienien halkeamien vuoksi. Muutoinkin taloa pidetään kunnossa. Köyhä Suomi rakensi talon sillä periaatteella, ettei köyhän kannata rakentaa huonosti. Pääsihteerin mukaan myöhemmät polvet ovat jatkaneet siitä.
     Talosta on pidetty huolta. ”Puhemies Ilkka Suominen sai idean talon pesemisestä. Talo pestiin saippualla kesällä 1993. Tästähän tuli kuin uusi.”

Tiitinen on yksi rakennuksen käyttäjä, mutta talo on tuhannen muunkin työpaikka. Vuosittain rakennuksessa käy yli sata tuhatta vierasta ihmettelemässä talon tuhansia yksityiskohtia.
     Onko rakennus maskuliininen vai feminiininen. ”On sanottu, että Suomi on tämän äiti, ja tämä on esikoinen. Kyllä tämä poikalapsestakin käy.”

JAAKKO HAUTAMÄKI / Helsingin Sanomat