Valkovenäläinen pakolaiskirjailija Vladimir Nekljajev istui Bertolt Brechtin pöytään asemaravintolassa

Asemaravintola on ollut monen maanpakolaisen tukikohta. Siellä sytyttivät sikarinsa saksalainen pakolaiskirjailija Bertolt Brecht, venäläinen Joseph Brodsky ja nyt valkovenäläinen Vladimir Nekljajev.

Kuva: Pentti Koskinen / HS Lisää kuvia Rautatieasemasta sanottua

Helsingin Rautatieaseman suunnitteli professori Eliel Saarinen, joka voitti 1904 suunnittelukilpailun parhaana 21:stä ehdotuksesta.  Uuden asemarakennuksen ensimmäiset osat avattiin Venäjän suuriruhtinaskunnan lippujen alla, mutta asema valmistui lopulta itsenäisen tasavallan pääasemana.  Valmis rakennus vihittiin käyttöönsä 15 vuotta kestäneiden rakennustöiden jälkeen 5. 3. 1919.  Rakennusmateriaalina käytettiin julkisivuissa suomalaista graniittia, hallintorakennus ja pikatavarasiipi rapattiin.  Rakennuksen symboli on vaiheittain nykyisen muotonsa saanut torni, jonka huipussa kellot näyttävät aikaa kaikkiin pääilmansuuntiin.  Jokainen kymmenluku on tuonut asemarakennukseen omat muutoksensa, ja esimerkiksi ensimmäisen ja toisen luokan odotus- ja ravintolasalit on moneen kertaan uusittu demokratian nimissä. 1950-luvulla aseman korjauksiin pakotti rakennusta tuhonnut tulipalo.  1960-luvulla rakennettiin asematunneli ja sinne johtavat liukuportaat.  Viimeisin muutos on ollut asemalaitureiden kattaminen tällä vuosituhannella.

Rautatieasema on Helsingin graniittisen jyhkeä portti Suomeen ja maailmaan. Siksi sitä ei saanut suunnitellakseen kuka tahansa vaan patrioottisen Suomen hoviarkkitehti Eliel Saarinen.
     Asema on ollut suurten historiallisten kohtaamisten näyttämö. Sinne on saapunut keisareita ja presidenttejä Nikolai II:sta alkaen. Moskovan junat ovat tuoneet suomalaisia valtiomiehiä Venäjältä, Neuvostoliitosta ja taas kerran Venäjältä milloin hyvin milloin huonoin uutisin.
     Traagisin valtiollinen kuolema asemalla koettiin, kun presidentti Kyösti Kallio kuoli Porilaisten marssin soidessa kunniankomppanian eteen 19. 12. 1940.
     Rakennuksen muistiin on tallentunut vastaanottajien helpottunut riemu, kun K. J. Ståhlberg ja hänen vaimonsa Ester palasivat 1930 Joensuusta, jonne heidät oli väkivalloin kyyditetty.
     Presidentti Urho Kekkonen järjesti 1960-luvulla valtioneuvoston istunnon rautatieasemalla, presidentin sviitissä. Hän oli juuri palannut valtiovierailulta Moskovasta.

Nykyinen asema todistaa uuden vuosituhannen pakolaisten elämää Suomessa. Täällä kokoontuvat kaikkien maiden rautatieasemien tavoin vanhan isänmaansa hylkiöt, uuden isänmaansa muukalaiset.
     Toisen maailmansodan aikana 1940–41 täällä tapasi istuksia sikareineen saksalainen kirjailija-teatteriohjaaja Bertolt Brecht, joka asemaravintolan pöydässä pohti suurten aatteiden murheellista kohtaloa ja ihmisiä passiensa vankeina.
     Passin täytyi hänen mielestään olla jaloin osa ihmistä, koska ihmisen tekeminen käy missä tahansa, aivan kevytmielisesti, mutta passin kanssa on toisin. Se on ansaittava.
     Ajatukset hän kirjasi Pakolaiskeskusteluihin, kirjaan jonka näyttämönä on Helsingin asemaravintola.
     Maanpakolainen Herra Ziffel, Brechtin alter ego, saksalainen fyysikko, nostaa olutkolpakkonsa ja katsoo sen läpi väreilevää ihmisjoukkoa kulkemassa kiireisin askelin asemahallissa.
     Vain hänellä ei ole kiire. Säännöllisesti tässä samassa pöydässä hän tapaa Kallen, jolle lukee palan muistelmiaan.
     He keskustelevat demokratiasta, ihmisarvosta, patriotismista ja fasismista, ja Semikähänennimensänytolikaan eli Führerin viimeisistä operaatioista.

Pakolaiskirjailija Vladimir Nekljajev sytyttää asemahallin ravintolassa sikarin, siemaisee kolpakosta ja on vaiti. Elossa ollaan, mitä muutakaan voisi toivoa.
     ”Miksikö lähdin?”
     ”Herra Brecht ja muut maastaan lähteneet kirjailijat eivät ole tehneet sitä omasta halustaan”, sanoo tämä valkovenäläinen, jonka Aljaksandr Lukashenka, Valko-Venäjän kauhun tasapainoa kymmenen vuotta ylläpitänyt diktaattori, halusi heittää vankilaan.
Nekljajevista, Valko-Venäjän kirjailijaliiton puheenjohtajasta ja maansa johtavasta kirjailijasta yritettiin tehdä presidentin käsikassara. Kirjailija ei suostunut.
     Hänen toimittamansa aikakausilehti Krinitsa (Lähde) lopetettiin. Tilintarkastajat väittivät, että päätoimittaja oli pannut omiin taskuihinsa valtavat summat valtiolta saamiaan rahoja, joita toimitus ollut koskaan nähnytkään.

Hän on nyt asunut Suomessa kolme ja puoli vuotta ja kirjoittanut neljä kirjaa, joita ei julkaista missään.
He, jotka jäivät, ovat kirjoittaneet Hymnin Toveri Presidentille ja ylistäviä elämäkertoja kuten aikoinaan Hitlerin ja Stalinin palkkaamat kirjailijat.
     Mutta suuri osa lähti Nekljajevin tapaan: Svetlana Aleksijevits Italiaan, Ales Rasanov Saksaan, Slavomir Adamovitsh Norjaan.
     Viime heinäkuussa kuollut Valko-Venäjän kansalliskirjailija Vasilj Bykov asui myös Suomessa, josta hän muutti Vaclav Havelin kutsusta Prahaan – ja kaipasi lopun elämänsä takaisin Suomeen.
     50 000 ihmistä saattoi viime kesänä Minskin katujen halki Bykovin arkkua hautausmaalle, jonne hän viimeisenä toivomuksenaan oli halunnut hautakiveksi meren muokkaaman rantakiven Vuosaaresta.

Osa Suomen ja Valko-Venäjän kivistä on samaa alkuperää. Nekljajev tietää, että jääkauden aikana Suomesta asti liikkui graniittisia siirtolohkareita Valko-Venäjälle.
     ”Myös Suomen ja kotimaani luonto muistuttavat toisiaan, maisemassa on paljon vettä, metsiä ja niittyjä.” Valko-Venäjän syvällä maaseudulla, Krevassa, savupirttien kylässä syntynyt pakolainen tuntee Suomen ja suomalaiset omakseen.
     Brecht kuvaa suomalaisia kansana, joka vaikenee kahdella kielellään. Myös valkovenäläisillä on kaksi kieltä, omansa lisäksi venäjä.
Ja kuten Aleksis Kivi myös Valko-Venäjän klassikko Frantishek Bahushevitsh joutui naurunalaiseksi korkeakirjallisissa piireissä vakuuttaessaan, että valkovenäjä voi olla myös kirjallisuuden kieli.
     Nekljajev on lukenut Kiven Seitsemän veljestä. Hän tuntee myös Kalevalan, ja yksi täällä kirjoitetuista teoksista siirtääkin Kalevalan sankareita Valko-Venäjälle. Loshshe Dlja Ptshely (Mehiläiskenno) on runoelma, jonka sankareita ovat Nekljajevin kotimaahan joutuneet Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen.
     Onko heillä uudessakin maassa naisongelmia?
     ”Samo soboi! Ilman muuta.”

Koti-ikävä vaivaa pakolaista jatkuvasti. ”Jotkut lähtevät taakseen katsomatta, mutta minä en siihen pysty.”
     ”Toisaalta vieraassa ympäristössä aistit itsesi voimakkaammin.” Kolme vuotta uusissa maisemissa ovat muuttaneet kirjailijan persoonaa.
     ”Olen vapautunut kansallisesta rajoittuneisuudesta. En enää haikaile kaukana tulevaisuudessa odottavasta suuresta elämästä.”
     ”Olen tempaissut itseni irti Tshehovin näytelmien provinsialismiin tukahtuneista ihmisistä maailmankansalaiseksi. Pieni Suomi Venäjän ja Ruotsin välissä on opettanut minulle paljon. Ja ennen mutta olen oppinut, että jos on yksi Jumala, on myös yksi ihminen suuressa yhteisessä maailmassamme.”
     Pakolaisen elimistöön juuttunut kylmä pelko on vähitellen häipynyt. ”Olen hikoillut sen pois. Enää en pelkää mitään.”
     Mutta Brechtin Galilein tavoin myös Nekljajev on joutunut pohtimaan, onko maanpakolainen petturi. ”Kysyn sitä usein Jumalaltani. Ja hän vastaa: Olet vapaa ihminen.”
     Yhteiskunnallinen vastarinta on Valko-Venäjällä hiipunut. ”Kymmenen vuotta. Eivät ihmiset enää jaksa. Kaikki ovat jo marssineet kenkänsä linttaan niin monissa mielenosoituksissa, joista ei seurannut mitään.”
     Hän ihmettelee, miten on mahdollista, että EU:n rajalla voi näin kauan vallita laittomuuden tila. Miten kauan voi hallita diktaattori, joka järjestelee vaalit omien sääntöjensä mukaan, sulkee tv-kanavia ja lopettaa tiedonvälityksen? Viimeksi Valko-Venäjällä suljettiin kaksi venäläistä kanavaa.
     Pakolaiskirjailijassa elää kuitenkin toivo. Hän uskoo joskus palaavansa kotiin. Diktatuuri ei voi jatkua ikuisesti.
     ”Tilanne on toinen kuin bolshevikkeja paenneilla. He tiesivät lähtevänsä ikuisiksi ajoiksi.”

KIRSIKKA MORING / Helsingin Sanomat