Elvis Presley: Elvis Presley (RCA) Vuonna 1956 ilmestyivät myös Johnny Burnette and the Rock’n’Roll Trion debyyttialbumi, Screamin’ Jay Hawkinsin I Put A Spell On You ja Gene Vincent & The Blue Capsin Be-Bop-A-Lula.

Elvis antoi rockille äänen ja kasvot

Legenda Memphisin omasta pojasta on kasvanut elämää suuremmaksi. Se kertoo rekkakuskista, joka löysi tiensä Sun-studioille levyttääkseen muutaman laulun lahjaksi rakkaalle äidilleen. Siltä tieltä hänet keksi tuottaja Sam Phillips, ja loppu on – hysteriaa.
     Elvis Presleyn (1935–1977) legendaa ei horjuta mikään. Ei edes se tosiasia, että suuri osa hänen albumeistaan on puolivillaisia kokoelmia muiden kirjoittamista kappaleista tai useimmat elokuvistaan yksijalkaisia kalkkunoita. Eikä edes lääkekierteen, syömishäiriöiden ja ailahtelevien esiintymisten ennakoima ennenaikainen loppu.
     Elvis on rock’n’rollin historiassa legenda vailla vertaa. Hänellä oli se ääni ja ne kasvot, jotka piirtyvät ensimmäisenä mieliimme rock’n’rollista puhuttaessa.

Sam Phillipsille Elvis oli taivaan lahja: valkoinen poika joka lauloi kuin mustat, nuoren ikänsä countrya, bluesia, rhythm’n’bluesia ja muuta syvän etelän juurimusiikkia sisäänsä imenyt tulkitsija. Tämän kaiken hän suodatti yhteen kuin vahingossa pelehtiessään studiossa väliajalla That’s All Right, Mama -kappaleen parissa.
     Tuolla hetkellä Phillipsille kirkastui, mitä Elviksen pitää laulaa: rock’n’rollia. Vielä tuolloin, 1954, kukaan ei vain puhunut siitä tuolla nimellä.
     Elviksen Sun-kausi oli hedelmällinen ja monien mielestä hänen kulta-aikaansa. Hän säilyi kuitenkin varsin paikallisena salaisuutena, kunnes Eversti Tom Parker keksi hänet ja sai aikaan sopimuksen RCA-yhtiön kanssa. Ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle tehty single Heartbreak Hotel näytti tietä tulevalle kiivetessään suoraan listakärkeen. Suosio yltyi pian niin suureksi, että Elvis sai levyttääkseen kokonaisen albumin, yhden rockin historian ensimmäisistä.

Elvis Presleyn debyyttialbumi on singlekaudelle tyypillinen kokoelma aikansa hittejä. Levy paljastaa ensimmäistä kertaa Elviksen äänen koko kirjon raivoisasta rock’n’roll-tulkinnasta (Carl Perkinsin Blue Suede Shoes), irtonaiseen rock-a-billyyn (Ray Charlesin I Got Woman) ja sydäntäsärkevään balladiin (Blue Moon).
     Taustalla soittaa The Blue Moon Boys, Scotty Moore kitarassa, Bill Black bassossa ja D. J. Fontana rummuissa, jotka määrittelivät rockin suuntaviivoja yhtälailla kuin solistinsa. Valitettavasti yhteistyön huippu oli lähellä, sillä seuraavana vuonna Elvis ei suostunut korottamaan soittajiensa viikkopalkkaa, 200 dollaria, ja tiet erkanivat.
     Elvis itse suuntasi kohti supertähteyttä, mutta varhaisen kautensa loistokkuuteen hän ylsi vain ajoittain. Eversti Parker – joka oikeassa elämässä oli ennemmin hollantilainen sirkustirehtööri kuin Yhdysvaltain armeijan upseeri – piti huolen lypsämisestä mutta ei artististaan.
     Kaikki olisi voinut mennä toisinkin. Elvis Presley oli kenties ainoa, joka olisi voinut horjuttaa Frank Sinatran asemaa suurena amerikkalaisena viihdyttäjänä.

JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat