The Beatles: A Hard Day’s Night Vuonna 1964 ilmestyivät myös The Kinksin You Really Got Me, Martha and the Vandellasin Dancing in the Street ja The Rolling Stonesin esikoisalbumi.

Liverpoolista tulee maailman napa

Näin jälkikäteen tuntuu uskomattomalta, kuinka nopeasti The Beatlesin ura eteni, kun pallo kerran pyörähti liikkeelle. Vielä vuoden 1963 alussa näitä neljää liverpoolilaista ei tuntenut juuri kukaan, mutta vain vuotta myöhemmin Eurooppa oli jo hysterian kourissa ja Amerikka valmistautui laskeutumaan polvilleen – ensimmäistä kertaa brittiyhtyeen edessä.
     Vuoden 1964 jälkeen populaarimusiikin suurimmasta ilmiöstä ei ole ollut epäselvyyttä.
     Samaan aikaan The Beatles otti jättiaskeleita myös musiikillisesti syytäen markkinoille hittisinglejä jatkuvalla syötöllä. Albumimitassa yhtye antoi lopullisen näyttönsä kesällä 1964, jolloin ilmestyi A Hard Day’s Night.

Jos The Beatlesin kaksi ensimmäistä albumia oli koottu puoliksi lainamateriaalista, A Hard Day’s Night oli ainoastaan John Lennonin ja Paul McCartneyn sävellyksiä sisältänyt ehjä kokonaisuus – se jäi myös viimeiseksi, sillä jo seuraavalla levyllä George Harrison osallistui biisitalkoisiin. Samalla yhtye nousi vaikutteidensa yläpuolelle ja kuulosti yksiselitteisesti itseltään.
     A Hard Day’s Night tiivistää toisaalta yhtyeen alkutaipaleen viattoman iloluonteisuuden ja energian, mutta näyttää samalla suuntaa yhtyeen musiikillisesti loistokkaimmalle kaudelle. Se on monipuolinen kokoelma iskevää rockia (nimikappale, Can’t Buy Me Love, Any Time At All), merseybiittiä (Tell Me Why), folkrockia (I’ll Cry Instead) ja kauniita balladeja (If I Fell, And I Love Her).
     Tätä konseptia The Beatles käytti hyväkseen ja lavensi seuraavina vuosina uransa parhailla albumeillaan – tästä näkemyksestä saa helposti aikaan loputtoman väittelyn – Rubber Soul ja Revolver.
     Tämän vuoksi onkin yllättävää, että A Hard Day’s Night sai alkunsa ensimmäisen The Beatles -elokuvan sivutuotteena. Lopullisessa elokuvassa kuullaan vain levyn a-puoli, mutta myös kääntöpuoli syntyi samoissa sessioissa. Yhdysvalloissa levystä julkaistiin sen sijaan alkuperäinen soundtrack-versio, jolla oli b-puolen kappaleiden tilalla tuottaja George Martinin orkestroimaa elokuvamusiikkia.

The Beatles asetti popmusiikin standardit lopulta niin korkealle, ettei pystynyt vastaamaan niihin itsekään. Vuoden 1967 albumi Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band oli The Beatlesin mahtipontisin teos, josta yhtye ei koskaan kunnolla toipunut. Viimeistään tämä levy erotti myös alkuperäisen rock’n’rollin tulevan vuosikymmenen progressiivisesta rockista.
     ”Sen jälkeen ihmiset ottivat rock’n’rollin todella vakavasti. Kaikki alkoivat tehdä ylilyötyjä, jättimäisiä levyjä”, Neil Young arvioi myöhemmin.
     The Beatlesin jäsenten tiet haarautuivat lopulta 1970. Sen jälkeen hysteria on hiipunut, mutta legenda vain kasvanut.

JARKKO JOKELAINEN / Helsingin Sanomat